Soturi

Kuten huomaatte, lupauksistani huolimatta en ole viime kuukausina bloggaillut… Ja voin myöntää, että en myöskään lähitulevaisuudessa tätä tule harrastamaan. Ei vain riitä voimat. Mutta ehkä vielä joskus.

Jos jotain nyt kuitenkin annan itsestäni kuulua teille, jotka olette kuulumisiani odotelleet, niin kirjoittelen pienen tiivistelmän – ja kiitos tosiaan hurjan paljon, että tämän Örkin edesottamukset kiinnostavat. 💚 Sekä tähän väliin tietenkin suuren suuri kiitos myös kaikille ahkerille kirjojeni lukijoille, olen kyllä kartalla, että uusinta Valeqora Kuolematon -romaaniani on myyty reilut määrät. Se lämmittää mieltäni enemmän kuin osaatte kuvitellakaan!

Edellisessä bloggauksessani lupasin, että kertoisin viime syksyn tapahtumista, sinne kun mahtui kaikenlaista mukavaa. Noh, tässä vaiheessa syksy tuntuu jo kaukaiselta ja mitäpä sitä enää sen enempää puimaan kuin että hienohan se oli – siitäkin huolimatta, että olin väsynyt. 

Viime syksynä sain pitää ensimmäisen omakustannekurssin, jonka järjesti Mikkelin Kansalaisopisto. Minulla oli 7 tavattoman upeaa kurssilaista, joista useampikin on kurssin innoittamana nyt julkaissut oman kirjansa. Mikäli tämä blogini teitä kurssilaisiani tavoittaa, niin syvimmät kiitokseni kurssille osallistumisesta ja lämpimät onnittelut kirjojenne julkaisun johdosta! Teidän matkojanne kirjailijoiksi on ollut mielenkiintoista seurata sekä on ollut ilo ja kunnia olla siinä mukana. 😌 

Toinen upea syksyn tapahtuma oli tietenkin Helsingin Kirjamessut. Ja niistä tuskin tarvitsee tämän enempää sanoa – te tiedätte kyllä! 💖

Helsingin Kirjamessut 2021

 

Nyt kuitenkin eletään jo kesässä, mikä tuntuu todella uskomattomalta. Itse en ole alkuunkaan kesäihmisiä, mutta yritän tässä sinnitellä – olihan talvi ihanan luminen, joten nietoksia muistellen mennään päivä kerrallaan. 

Vaan mitä muuta kuului talveen ja kevääseen kuin lunta. Nooh, paljon meni ajastani vain jonkinlaisessa sumussa ja pelailujen parissa… Mutta mahtuihan sinne myös ikimuistoisia IRL-hetkiä! Kuten tiedätte, julkaisin kolmannen romaanini maaliskuussa. Samoihin aikoihin telläydyin mukaan ”Luovuus elämäntapana ja elinkeinona” -kurssille, joka sisälsi niin etä- kuin lähiopetuspäiviäkin. Ja itseasiassa tämän bloggaukseni otsikko on peruja kyseiseltä kurssilta, jonka sain suoritettua päätökseen toukokuussa.

Olin kurssilla mukana omakustannekirjailijana. Monet teistä varmasti tietävät, minkälaisella tarmolla olen omakustannekentän hyväksi pyrkinyt ahkeroimaan… Ja olette joutuneet myös todistamaan sen tarmon hiipumista. Tämä valittu tie on ollut rankka ja ei ole mikään ongelma myöntää, että olen palanut loppuun.

Kurssilla kuitenkin toin itseäni esille sellaisena kuin olin vieläpä vaikka vuosi sitten. Ensimmäisenä lähiopetuspäivänä pääsin kertomaan ryhmälleni, mitä olen tehnyt, minkälainen matkani on ollut… ja edessäni kaikkien nähtävänä oli pino julkaisemiani kirjoja. 

Joskus olen ollut terveellä tapaa jopa ylpeä siitä, että olen saanut teoksiani julkaistua. Olen ollut täynnä puhtia ja intoa. Enää siitä kaikesta ei ole juurikaan mitään minussa jäljellä, mutta kertomukseni onnistui tuomaan muille kurssilaisille ja opettajalle mielikuvan siitä, mitä olen ollut. He sanoivat minua soturiksi. 

© Pixabay

Kyseinen ilmaus veti hiljaiseksi ja jälkeenpäin se on saanut silmäkulmani kostumaan. Voi kyllä… Tiedostan nyt todellakin sitä olleeni – soturi! Mutta sen kamppailun jäljiltä miekkani on tylsynyt ja haarniskani kolhiintunut, joten olen vetäytynyt areenalta syrjään. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö seuraisi, mitä omakustannekentällä tapahtuu. Seuraan kyllä ja nautin muiden onnistumisista ja upeista suorituksista, sekä ensi talvena pääsen taas luotsaamaan uuden joukon seuraavia sotureita kohti tuota omakustannekenttää. 

Ja kuten jo aiemmin sanoin, nautin äärettömästi myös omien kirjojeni kasvaneesta lukijakunnasta. On mieltä lämmittävää nähdä teidän vaeltavan Qyamiaan. Maailmaan, jossa kerran elin ja jonka puolesta annoin kaikkeni.

Voikaa hyvin ja nauttikaa kesästä,

Örkkien seksuaalisuus

Olen pahoillani blogini hiljaiselosta. Kärsin syksyllä kovasta väsymyksestä ja talven myötä piristyttyäni olen touhunnut kirjajuttuja ja pelannut kuin hullu. Noh, olen toki myös ulkoillut talvisesta luonnosta nauttien ja joulukuu meni lisäksi joulufiilistelyjen parissa – jouluihminen kun olen.

Minulla olisi kyllä paljon kerrottavaa siitä, mitä elämääni tällä hetkellä kuuluu ja mitä kivaa pääsin syksyllä väsymyksestä huolimatta tekemään. Palaan bloggausten parissa näihin asioihin toivottavasti lähiaikoina.

Nyt halusin kuitenkin tulla jakamaan teille kirjoittamani artikkelin örkkien seksuaalisuudesta. Tämä julkaistiin viime vuonna Kosmoskynän numerossa 1/2021, mutta nyt se on kaikkien luettavissa myös verkkolehden puolella! Suosittelen – vaikka itse sanonkin. 

Linkki Kosmoskynän verkkolehteen:

Örkkien seksuaalisuus – kun kaikki fantasiat käyvät toteen 

Enjoy! 😘

Palailen bloggailun pariin mahdollisimman pian ja nyt toivotan teille kaikille oikein ihanaa ja kirjaisaa alkanutta uutta vuotta 2022. Nautitaan talvesta, kun kunnon talvi meille tänne saatiin!

Lumiterkuin,

Opaalitaivas

Meiltä vajaan kahden kilometrin päässä on aivan mahtava hiekkaranta. Sen omistaa Mikkelin kaupunki, mutta kaupunkiin sieltä on matkaa yli 50 kilometriä, eli ranta on todella syrjässä. Se on ollut vähän kuin minun oma rantani jo yli 20 vuotta. Sinne liittyy hyvin paljon muistoja.

Toissa kesänä editoin kyseisellä rannalla Falqure Kahlittua hyvin ahkerasti. Vietin syyskesästä melkein kaikki editointihetkeni rannalla, ja siitä tuli minulle vain entistäkin tärkeämpi paikka. Siellä kipuilin päästää irti Gregonista ja Oqyrista. Siellä myös unelmoin, että vielä joskus kirjoitan heistä novellin.

Falqure Kahlittu julkaistiin vajaa vuosi sitten lokakuussa. Novelli, josta unelmoin, julkaistiin nyt menneenä kesänä! Myös novellia editoin muutamaan kertaan rannalla, sillä halusin palata kotiin. Palata siihen samaan fiilikseen, joka minulla toissa kesänä oli – mutta sillä erolla, että nyt tarinasta oli kasvamassa viimein kokonainen.

Koko Lohikäärmesydämestäni kevätkesällä 2021 

Tällä hetkellä editoin Qyamian kirjojen kolmatta romaania, Valeqora Kuolematon. Sitä en ole työstänyt kertaakaan tuolla rannalla, sillä jollain tapaa se ei tuntuisi oikealta. Ranta kuuluu Gregonille ja Oqyrille, eikä heidän yhteinen tarinansa enää jatku Valeqora Kuolemattomassa. 

Silti käyn rannalla todella usein, lähes päivittäin. Siellä tuntuu hyvältä. Annan Sumpin (paras ystäväni 🐶) juoksennella hiekalla, ja kesällä Sumppi kävi paljon uimassa. Nyt syksyllä viskomme keppiä. Välillä vain istumme hiekalla ja katsomme järvelle… Parasta on, kun on aivan hiljaista ja tyyntä. Syksyn aikana tällaisia hetkiä on ollut paljon.

Loppukesästä on jäänyt mieleeni myös päiviä, kun rannalla oli paljon perhosia. Toiset niistä olivat todella arkoja, osa päästi lähelle – mutta yksi lensi suoraan luokseni ja asettui jalkani päälle. Perhoset saavat minut hymyilemään. Jos olet lukenut novellini, Koko Lohikäärmesydämestäni, niin tiedät miksi.

Minulle Qyamia on totta. Joten minut jo paremmin tuntevat ovat varmasti saaneet kuulla tästä ihan kyllästymiseen asti, mutta he todennäköisesti myös (edes jollain tasolla) ymmärtävät näitä aivoituksiani. Äkkiseltään kuulostan varmasti aivan tärähtäneeltä kaikkine Qyamia-juttuineni… Mutta, no niin, onko sillä väliä? Voin olla ihan just niin tärähtänyt kuin mitä muut ajattelevat minun olevan. Itselleni merkitsee vain se, että tiedän totuuden.

Ensimmäisen kerran näin opaalitaivaan 31.12.2019 Ylläksellä.

Uskon, että omaan jonkinlaisen yhteyden Qyamiaan. En tiedä, olenko elänyt siellä – mutta monesti koen, että olen. Toisinaan mietin, että jos pääsen kuolemani jälkeen Qyamiaan, niin sitten minun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Nyt syksyllä eräänä päivänä, kun jälleen kävelin rannalla ja ajattelin näitä "iloisia ajatuksia" kuolemanjälkeisestä elämästä, näin järven pinnassa aivan mielettömän upean heijastuksen.

Tuolloin oli alkuilta. Aurinko oli alkanut laskea, ja se teki järvenpinnasta kuin peilin. Taivas oli osin pilvinen, mutta laskeva aurinko oli pilvien alapuolella. Myös ylhäällä pilvipeite repeili ja paikoin näkyi kauniin sinistä taivasta.

Tuo kaikki heijastui järvenpintaan, jossa näkyi kuin toisen maailman taivas. Illuusio oli todella upea, koska hiekkarannalla vesi on hyvin matalaa, mutta silti heijastus näytti jatkuvan yhtä "syvälle" kuin mitä taivas oli ylläni korkea. Olin siis kahden taivaan välissä.

Vedestä heijastuvassa taivaassa värit olivat kuitenkin vääristyneet. Pilvet sinisine aukkoineen hehkuivat kauniissa opaalin sävyissä. Se oli täydellinen opaalitaivas! Kuin ikkuna toiseen maailmaan, Qyamiaan. Taivas, jonne tahdon lentää – sitten, kun minusta tulee perhonen.

Qyamiaa mietiskellen,

Kateus ja epävarmuus vs. ”myötäinnostus” ja itsetuntemus

Nyt tulee hieman vakavampaa pohdiskelua kirjallisuuskentällä ilmenevistä tunteista, joihin olen törmännyt – ja jotka ovat osin aiheuttaneet minussa hämmennystä.

Huomaan edustavani tunneskaalojenkin kohdalla jollain tavoin "vähemmistöä". Toisinaan päästelen suustani sammakoita, kun en suoraan osaa aavistaa, mitä reaktioita ne vastapuolessa ehkä herättävät – tai mitä hän kuvittelee minun ajavan sanomisellani takaa. Saatan selittää jotain juttua todella innoissani ymmärtämättä, että vastapuolesta se kuulostaa jonkin sortin yritykseltä leuhkia asialla. Olen varsin hanakka jakamaan omat iloni muiden kanssa, kuten myös pyrin osallistumaan muiden ilonhetkiin. Fiilistelen mahtipontisesti asiasta kuin asiasta, oli se sitten omani tai jonkun tuttavani. Ja tämähän juuri on osa sitä erityisherkkyyttä, josta bloggasin viime toukokuussa.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Otsikossa on mainittu ensimmäisenä kateus. Se tuntuu nousevan keskusteluissa esille tämän tästä. Pahimmillaan kateus saa ihmiset asettumaan toisiaan vastaan, väheksymään muita ja sitä kautta pönkittämään omaa itsetuntoaan. Olen huomannut, että myös kirjallisuuspuolella kateutta on harmittavan paljon liikkeellä.

Omista saavutuksistaan julkisesti iloitseminen ja niistä puhuminen ei ole leuhkimista tai ylimielisyyttä. Saavutuksistaan saa olla terveellä tavalla jopa ylpeä. Jokainen saavuttaa jotakin! Jokaisella on jotain, mistä olla ylpeä. Keskittyminen tulisikin suunnata siihen, mitä on saavuttanut – eikä siihen, mitä sellaista muut ovat saavuttaneet, mitä itsellä ei ole.
Miksi ihmiset kiusaavat itseään kateudella, kun voisivat iloita omista saavutuksistaan ja samalla myös toisten saavutuksista? Kukaan ei voi kuitenkaan saada kaikkea! Aina on jotain, mistä jää paitsi, mutta mihin joku toinen onnistuu ponnistelemaan.

Kadehtimisen sijaan olisi siis hyvä pystyä tuntemaan innostusta myös toisten puolesta. Ja vaikka kateutta tuntisikin, voi silti pystyä myös iloitsemaan. Uskon, että tietynlainen pieni kateus voi olla ihan tervettäkin ja jopa kannustavaa, eteenpäin potkivaa, mikäli se ei aiheuta itselle mielipahaa eikä ikäviä tuntemuksia kateuden kohdetta kohtaan. "Vau! Kunpa minäkin vielä saavuttaisin jotain noin hienoa." / "No voi perhana, miksi juuri hän enkä minä!" Näissä kahdessa ajattelumallissa on melkoinen ero, eikö vain?

Perhana!

Nuorena minulla oli idoleita, mutta ei enää. Näen ihmiset siinä suhteessa tasa-arvoisina. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Kunnioitan muita ihmisiä, mutten "ihaile" sillä tavoin, että nostaisin jonkun syystä tai toisesta muiden yläpuolelle. Näen ihmiset samalla viivalla, joten ehkä minun on siksi vaikeaa ymmärtää kateutta.
Kirjallisuuskentälläkin olemme lopulta vain ihmisiä, kaikki samanlaisia kuolevaisia, joten miksi pitäisi polvistua jonkun edessä tai pyrkiä saamaan muut polvistumaan itsensä edessä?
En koe olevani muita huonompi enkä parempi – pyrin vain olemaan niin hyvä kuin mitä pystyn olemaan, ja se riittää. Olen riittävän hyvä tähän hetkeen, ensi vuonna ehkä parempi kuin tänään, silti en ole tänäänkään huono, enkä ensi vuonna parempi kuin muut. Jokainen on hyvä jossain! Olemme hyviä eri asioissa, ja se tekee meistä tasa-arvoisia.

Itsetuntemus – edellinen oli osaksi juuri sitä. Itsetuntemusta kannattaa kehittää, jolloin omanarvontunto kehittyy oikeaan suuntaan. Ei vertaa itseään liika muihin, ei alenna eikä ylennä itseään, vaan arvioi itseään mahdollisimman rehellisesti sellaisena kuin on. Mitä tavoittelee, mihin kokee pystyvänsä, missä voi kehittyä… Eli vertaa itseään tavallaan itseensä eikä muihin. Kun omaa hyvän itsetuntemuksen, ei syytä kateuteen enää ole, ja myös liiallinen epävarmuus nujertuu, kun itseluottamus kehittyy oikeaan suuntaan.

Jos tavoittele kirjallisuuspalkintoja, on aina hyvä muistaa, että osallistujia on paljon ja yleensä vain yksi voittaa. Mikäli voitto ei osu omalle kohdalle, on tärkeää sisäistää, että on monia muitakin voiton ulkopuolelle jääneitä. Vaikka voitto kielii monesti henkilökohtaisesta onnistumisesta, voiton ulkopuolelle jääminen ei ole henkilökohtainen tappio. Kilpailuissa kirjoista ja teksteistä arvioidaan jotain tiettyjä seikkoja, jotka riippuvat pitkälti arvioitsijoiden omista mieltymyksistä tai seikoista, jotka ovat heille tärkeitä. Voittaja täyttää ne parhaiten, hän on hyvä juuri niissä. He, jotka eivät sillä kertaa voita, ovat kuitenkin hyviä jossain muussa.

Jokainen on oman elämänsä voittaja!

Kilpailujen kohdalla minua harmittaa vain ja ainoastaan yksi asia.
Se, että yleisesti omakustanteilla, joita itsekin julkaisen, on niin pienet marginaalit osallistua kilpailuihin. Omakustanteen kannessa on herkästi jo valmiiksi se punainen leima: ei finaaliin. Monen arvostelijan on varmasti vaikeaa tarttua omakustanteeseen sillä asenteella, että kirja voi lopulta olla jopa huolellisemmin tehty kuin täyskustanne. Uskallan väittää, että mikäli omakustanteella mielii pärjätä, niin sen todellakin tulee olla huolellisemmin tehty kuin täyskustanne. Silti siinäkään kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta asiasta, vaan omakustanteita kohtaan vallitsevasta yleisestä käsityksestä, joka kaipaisi näkyvää muutosta.

Omakustanteille on järjestetty 1997 lähtien oma kilpailu, Möllärimestari. Se järjestettiin hyvin pitkään vuosittain, mutta vuoden 2016 jälkeen se on järjestetty vain kerran. Onkin todella harmillista, että syystä tai toisesta kyseinen kirjallisuuskilpailu on jäänyt viime vuosina monesti järjestämättä. Se olisi varmasti hyvä kannustin omakustantajille, sillä sitä kautta olisi mahdollista saada omille kirjoilleen hyvin tärkeää palautetta. Puolueeton palaute auttaa näkemään, missä on onnistunut ja mitä voisi vielä kehittää. Kilpailujen kautta voi myös saavuttaa kirjoilleen näkyvyyttä, jota jokainen tarvitsee löytääkseen tarinoilleen lukijoita.

Muistetaan tukea toisiamme ja iloita yhtä lailla omista kuin myös toistemme saavutuksista!

Syysterkuin,

Kuinka etenee Qyamian kirjat III

Kaikkien muiden projektien ohella olen tänä vuonna työstänyt Qyamian kirjojen kolmatta romaania, Valeqora Kuolematon. Mietin tuossa yhtenä päivänä, että en ole kovinkaan paljon siitä julkisesti kuitenkaan höpissyt, joten kerron hieman tulevasta kirjastani ja sen kirjoittamisesta tässä bloggauksessani.

Valeqora Kuolematon tulee olemaan yhtenäisen trilogian päätösosa, mutta se ei ole viimeinen "Qyamian kirja". Tällä hetkellä julkaistuja Qyamian kirjoja onkin jo kolme, joista yksi on novelli – eli huomattavasti lyhyempi kuin romaani tai edes pienoisromaani. Kaksi muuta osaa ovat trilogiaan kuuluvat aloitusosa Zequera Kätketty ja toinen osa Falqure Kahlittu.

Kaksi ensimmäistä romaania eivät ole niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, etteikö niitä voisi lukea erillisinä tarinoina. Kolmas osa tulee kuitenkin olemaan hyvin selkeää jatkoa Falqure Kahlitulle, sillä tarina jatkuu kolmosessa kutakuinkin siitä mihin kakkosessa jäätiin.

Tähän mennessä ilmestyneet Qyamian kirjat.

Jo ennen kuin olin ryhtynyt kirjoittamaan yhtäkään Qyamian kirjoista, tiesin, kuinka tämä trilogian päätösosa tulee päättymään. Se oli ihan ensimmäisiä asioita koko Qyamiasta, mitä tuosta maailmasta tiesin. Toki kirjoittaessa tuo trilogian päätös on saanut lisäkseen täsmentäviä yksityiskohtia, mutta muistan yhä sen elokuvamaisen mielikuvan, mikä päähäni pälkähti vuonna 2015. Muistan jopa missä se minut tavoitti. Saunassa kesken löylyjen. 😄

Kun ryhdyin kirjoittamaan Qyamian kirjoja, ihan ensimmäiseksi kirjoitin vähän alle puolet Falqure Kahlitusta. Sen jälkeen aloin työstämään esikoistani, Zequera Kätketty. Sitä aloitellessani tiesinkin siis melko paljon Qyamian myöhemmistä tapahtumista – jotka tosiaan vaativat jonkin asteista pohjustusta. Ja nimenomaan juuri sitä esikoiseni, Nanen tarina, on. Pohjustus Qyamian ja Epäkuolleiden tarinoille.

Kirjoitan Örkeistä – kyllä. Mutta loppujen lopuksi Epäkuolleet ovat Qyamian kirjojen pääkansa. Heidän matkassaan kuljettiin tiiviisti Falqure Kahlitussa, ja heidän kanssaan tullaan kulkemaan myös Valeqora Kuolemattomassa. Joskin tuttuun tapaan mukana on muitakin kansoja – Örkkejä, Haltioita ja Lohikäärmeitä. Ihmiset sen sijaan jäävät varsin pieneen rooliin tässä trilogian päätösosassa.

Kuva: Pixabay / Canva

Kun lokakuussa 2020 jatkoin nyt tulossa olevaa kolmatta osaa, minulla oli käsikirjoituksesta olemassa vasta varsin kevyt runko. Sen ympärille oli kuitenkin helppo lähteä kasaamaan varsinaista tarinaa, kun pääpiirteittäin minulle oli selvää, mitä tulee tapahtumaan.
Vuodenvaihteessa kirjoittamiseni alkoi kuitenkin takkuamaan ja kuin tilauksesta sain hetkeksi muuta ajateltavaa päästessäni mukaan erääseen antologiaprojektiin. Silti senkään jälkeen Valeqora Kuolematon ei tahtonut lähteä etenemään, joten kevättalvella kirjoitin Qyamian kirjat -novellin, Koko Lohikäärmesydämestäni, jonka julkaisin kesäkuussa. Novellin ohessa naputtelin myös kolmatta romaania.
Kun novelli oli julkaistu ja panostin taas täysillä romaaniin, huomasin, että tarinahan on jo kirjotettu! Ainut ongelma oli, että siinä oli vasta noin 30000 sanaa – aivan liian vähän ollakseen romaanikässäri, johon vaaditaan ainakin se 50000 sanaa.

Väkisellä on turha alkaa sanoja tarinaan vääntämään, joten aloitin kesällä Valeqora Kuolemattoman ensimmäisen editointikierroksen. Luotin, että täydennettävää löytyy ihan varmasti, kun lähden tarinaa lukemaan ajatuksella läpi. Ja ihan totta, juuri niin on käynyt. Vielä ei olla 40000 sanassa, mutta editointikierroskin on vasta lähestymässä puoltaväliä. Uskon, että 50000 sanaa tulee täyteen tämän ensimmäisen kierroksen yhteydessä.

Suht varmaa siis on, että trilogian päätösosa jää lyhyemmäksi kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania, joissa molemmissa on noin 70000 sanaa. Kyse ei silti ole siitä, etten tietäisi mitä kirjoittaa, vaan siitä, että tarina on periaatteessa valmis. (Tarina, mutta ei teksti.)

Olen kirjoittanut tätä bloggausta pätkittäin kuluvan elokuun aikana. Nyt minua jo hymyilyttää seuraava pätkä, jonka olen kirjoittanut tähän joskus elokuun alussa:

Tietääkseni ei ole enää jäljellä mitään uutta juonikuviota, josta kirjoittaa. Eli ei ole muuta kuin täsmennettäviä seikkoja jo kirjoitettuihin tarinan pyörteisiin. Noh – ainahan toki jonkun nurkan takana minua voi odotella jokin täysyllätys, josta paukutan taas 20000 lisäsanaa, tai enemmänkin. Vielä ei voi ihan varmuudella tietää oikeastaan yhtikäs mitään, koska onhan matkani yhä kesken. Ja hei, rakastan yllätyksiä!

Arvatkaa tuliko yksi yllätys vastaan jo tässä elokuun aikana!?
Juu – tuli. Sen verran ailahteleva persoona on tämä meidän Haltiasyntyisemme, Acalmon. Olisi helpompaa, jos hän kertoisi minulle selkeästi ja yhdellä kertaa, että mitä ihmettä hän oikein duunaa! Härre guudelis sentään. Mutta niin, minähän rakastan yllätyksiä!
Vaan ei hän minua sinne 70000:n sanan hujakoille näillä oikutteluillaan saa vietyä. Ei vielä. 😉

Kuva: Pixabay

Nyt, kun sanoja kässärissä on ollut "liian vähän", turhien pätkien poistaminen tekstistä on tuntunut entistäkin vaikeammalta. Mutta uskokaa tai älkää – olen pystynyt siihen! Tähän mennessä olen kirjoittajana jo oppinut, että jos jokin kohta tekstissä tuntuu ontuvan, niin ihan kylmän viileästi pois vaan koko roska.
Se toimii joka kerta, eli tarinasta tulee sen myötä parempi. Yleensä askarruttavan kohdan poistaminen avaa myös jonkin ihme lukon, minkä jälkeen huomaa kirjoittavansa ihan uutta, parempaa tekstiä ja tuplasti enemmän kuin mitä oli poistetun kohdan pituus. Kirjoittaminen jaksaa hämmästyttää minua aina.

Tähän lopuksi vielä paljastan ihan vähäsen siitä, missä merkeissä Valeqora Kuolemattoman tarinassa liikuskellaan. Joten jos et ole vielä lukenut Qyamian kirjojen aiempia osia, niin varo – seuraavaksi SPOILERI!

Falqure Kahlittu päättyi siihen, kun Epäkuolleet palasivat sodasta Valerqundaan. Nyt heidän olisi aika tehdä lopullinen suunnitelmansa maailman pelastamiseksi – Mereltä. Sitä todellista kuningasideaa ei vain tahdo löytyä keneltäkään.
Acalmon, Goramogh ja Oqyr ovat sodasta selviytyneet johtajat, mutta yhtä köyttä tuntuu olevan mahdotonta vetää, sillä Goramogh hakaa yhä vastaan. Hänellä vaikuttaisi olevan ihan omat suunnitelmansa, joita etenkin Oqyr vastustaa.
Kun yhteistä säveltä ei löydy, näiden kolmen tiet eroavat. Jokainen heistä lähtee etsimään omaa ratkaisuaan maailman pelastamiseksi. Vaan mitä arvelet, löytääkö sitä heistä kukaan? Laitelkaahan rohkeasti veikkauksia kommentteihin, sähköpostiin tai someen. 😀


Editoiden & kirjoitellen,

Kymi Librin tunnelmia

Viime bloggauksessani lupasin kertoa teille kirjamessutunnelmista, joten nyt on niiden aika.

Kouvolan Myllykoskella järjestettiin 22.–25.7. Kymi Libri -kirjamessut. Kyseessä oli kaikkien aikojen toinen Kymi Libri, ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin kesällä 2019.

Messuilla oli yhteensä noin 150 esiintyjää – kahdella eri lavalla, kirjakahvilassa, Galleriassa ja jokiristeilyillä. Lisäksi messuilla oli piha-alueella ja Kirjahallissa parikymmentä näytteilleasettajaa: mm. kustantamoita ja kirjallisuusseuroja. Sekä tietenkin alueelta löytyi letunpaistajia, makkaranpaistajia ja kahvinmyyjiä. Ihan oikeaa messuhulinaa siis löytyi, mutta kuitenkin tunnelmaltaan leppoisan kesätapahtuman muodossa.

Itse olin paikalla lauantaina 24.7. Se oli varmastikin messujen vilkkain päivä. Oma sijaintini oli piha-alueella, aivan ulkolavan tuntumassa, Puustellin tarinoiden myyntipöydässä.

Vasemmalla Qyamian kirjat edustettuina Puustellin tarinat -pöydän valikoimissa.

Pöydästä löytyi Qyamian kirjojen seuraksi hyvin monenlaisia omakustanteita, joita Puustellin tarinat myi omasta pop-up kirjakaupan varastosta. Sellaista päägenreä ei ole ihan helppo keksiä, mitä ei olisi tästä pöydästä löytynyt – edes sen yhden kappaleen verran. Yhteistä näille kirjoille puolestaan oli se, että kaikki on julkaistu BoD:n kautta.

Indieklubin "showroom".

Samassa pöydässä oli lisäksi Indieklubin "showroom", jossa esiteltiin klubilaisten julkaisemia kirjoja – jotka niin ikään olivat Puustellin tarinoiden kautta messuilla myynnissä.

Puustellin tarinoiden emäntä, E. E. Leivo (näin meidän kesken Elina), kuuluu myös Indieklubiin, joten sitä kautta tällainen pöytäjärjestely messuille lopulta syntyi.

Kyseisiin seuroihin kuulumattomana olin toki paikalla vähän sellaisena kolmantena pyöränä... 😉 Mutta Elina kertoikin pyytäneensä minut (vanhana tuttuna) mukaan, koska olen niin innokas markkinoimaan – ja se on täysin totta!
Eli ihan vinkkinä vain → jos tahdotte jonkun laulattamaan sometykkiä, niin pyytäkää Skessa paikalle! Tulen mielelläni ja ihan varmasti markkinoin näkyvästi ja innokkaasti. 😁

Tällä kertaa sometykitykseni ei kuitenkaan tuottanut kovin räiskyviä tuloksia. Messujen varsinainen kohdeyleisö oli ehkä enemmän kiinnostunut lavaohjelmista kuin shoppailusta ja jutustelusta näytteilleasettajien kanssa. Hetken mielijohteesta ei monikaan tullut lähteneeksi vieraamman pikkupaikkakunnan messuille, vaikka örkki kuinka kailotti. Ja onhan sekin totta, että Myllykosken saavuttaminen julkisilla on parin mutkan takana ja auton kanssakin oma pieni seikkailunsa.
Vaan kyllähän pöytämme ääressä väkeä kävi paljonkin ihmettelemässä. Muutama tunnustautui myös fantasianystäväksi, mutta sen suurempaa keskustelua ei syntynyt. En siis päässyt rupattelemaan örkeistä ja lohikäärmeistä. Ehkä ensi kerralla sitten!

Messuyleisöä ulkolavan ohjelmaa seuraamassa.

Mutta ei ne hauskat rupatellut mihinkään jääneet. Kovasti meillä juttua riitti keskenämmekin, ja päivä oli hurjan mukava. Elinan ja minun lisäksi pöydän takana maailman menoa ihmettelemässä oli indiekirjailija Raita Jauhiainen. Viimeksi me kolme tapasimme Helsingin Kirjamessuilla – ja vuosi oli 2019. Uskomatonta, että näin pitkälle täytyi elellä, ennen kuin kohtasimme jälleen.
Saa nähdä, tuleeko tänä vuonna enää muita messuja. Toivotaan toki, että tulee! Ja ettei tarvitsisi seuraavaa omakustantajien kohtaamista ja yhteistä tempausta odotella taas vuosien päähän…

Vaan nyt ei synkistellä. Jatketaan näiden messujen fiilistelyä, kun kerran tällaiset pystyttiin tähän saumaan järjestämään. Ja arvatkaas mitä, Elinahan pääsi Kymi Librin messulavalle asti! 🥳
Lavalla tarvittiin musiikkiesitykseen nuotinkääntäjää ja Puustellin tarinoiden pöydästä löytyikin siihen ihan alan ammattilainen. Olihan se hieno onnenkantamoinen – ja musiikkiesityksen jälkeen saimme vieläpä kunnon mainostusta, kun Elinan ansiosta pöytämme tarjonnasta kerrottiin messukuulutuksen voimin!

Omakustanteiden tarjontaa messupöydässä.

Olin Kymi Librissä mukana koko päivän, mutten ihan taukoamatta päivystänyt Puustellin tarinoiden pöydän ääressä – minkä valikoimista omistankin jo entuudestaan omanlaisensa muhkean kirjapinon. Siispä jätin hetkeksi Elinan ja Raitan kaksistaan, kun lähdin kiertelemään messujen laajaa tarjontaa.

Ostokseni 

Katsastin läpi messualueen kaikki pöydät ja Reunan kirjakaupan. Minulla oli mielessä pari kirjaa, joita messuilta etsin, mutten harmikseni löytänyt juuri niitä – paljon muuta kyllä osui silmiini ja jäi tuonne pohdintamyllyyn hautumaan.

Jos olisin ostanut kaikki kirjat, mitkä olisin halunnut, niin siihen olisi mennyt monta sataa euroa. Joten pakko oli säilyttää jokin kontrolli ja ostaa järkevästi… tai ainakin pyrkiä siihen. *tirsk*

Ensitöikseni tosiaan suuntasin Osuuskumman pöytään. Oli mukavaa käydä kannattamassa pienkustantamoa, joka edusti messuilla osin samantyyppistä tarjontaa kuin oma pöytämme. Osuuskummalta mukaani tarttui kokoelma eroottisia novelleja.

Toinen ostokseni sijoittuikin pöytään, josta en valitettavasti edes huomannut katsoa, keiden pöytä oli kyseessä. Arktinen Banaani -kustantamon kirjoja minulle sieltä kuitenkin kaupiteltiin. 👍
Päädyin siinä lopulta ihan heräteostoksen pauloihin, kun näin pöydässä kolme hauskan oloista sarjakuvakirjaa. Innokas ja varsin mukava myyjä yritti myydä minulle kirjoitusopasta, runokirjaa sun muuta, kun minä vain tuijotin sarjakuvapinoa, että mie haluaisin noi…

Jälkeenpäin olen naureskellut, että ehkä en tosiaan päällepäin näytä miltään sarjakuvien ostajalta, vaan minulle myydään kirjoitusoppaita ja runoja. Tykkään kyllä omalla tavalla niistäkin, mutta ehdottomasti kaikkein eniten sarjakuvista. 🙈

Olemme kollegoiden kanssa joskus tuumineet, että kaikilla fantasianystävillä pitäisi olla merkkivalo, josta meidät tunnistaa. Kun eihän sitä monestikaan näe päällepäin, että onko joku fantasiahörhö vai ei. Näin ollen fantasiajuttuja ei useinkaan tule ottaneeksi puheenaiheeksi, jos ei entuudestaan tiedä toisen olevan kiinnostunut niistä. Messuillakin sain jälleen huomata, että aivan kuka tahansa saattaa olla se, joka innostuu tarttumaan Qyamian kirjoihin.

Mietinkin nyt omien ostosteni jälkeen, että ehkä myös sarjakuvien ystäville tarvitaan oma merkkivalo.

Kiitos aurinkoisesta, leppoisasta ja mukavien juttujen messupäivästä Elina ja Raita – sekä kaikki meidän omakustantajien pöydässä vierailleet. Toivottavasti nähdään taas pian! 💚

Messuterveisin,

Linkit kanssamessuilijoiden sivuille:

Puustellin tarinat 

Elina 

Raita 

 Indieklubi 

Oqyr – kuumiksista kaikkein kuumin

Instagramissa julkaisin jokin aika sitten Oqyrista kuvan, jonka yhteydessä mainitsin, että hänestä on olemassa tuhmempikin kuva – jota voin seuraajilleni joskus jossain vilauttaa. Noh, sehän herätti kiinnostusta! Joten teen nyt Oqyrille ihan oman pikku bloggauksen.

Edellisessä bloggauksessani jo kerroinkin, että Qyamian Lohikäärmeet ovat kentaurimaisia dragontaureja. Piirustustaitoni eivät riitä moisen otuksen piirtämiseen, joten keväällä päädyin etsimään itselleni piirtäjää, joka voisi tilauksesta piirtää minulle Oqyrin. Viimein löytyi Anja K., joka lupasi yrittää. Eikä se suinkaan jäänyt pelkäksi yritykseksi, vaan Anja piirsi minulle kaksi aivan mielettömän upeaa tilaustyötä Oqyrista. 😍

Toinen piirustuksista on mukana Koko Lohikäärmesydämestäni novellin sivuilla, mutta toinen tuli ihan vain minulle itselleni inspiroimaan kuumia päiväuniani… Piirustusta katsellessani kuitenkin mietin, että pakkohan tämäkin on teille lukijoilleni ja seuraajilleni jakaa, koska tämä on niin superhieno! Piirustushan menisi ihan hukkaan, jos vain minä sitä kuolaisin – joten tässä se on!

 

Oqyr – © Anja K.

Mitäs olette mieltä? 😏💜 Melkoinen mies, jos minulta kysytään.

Oqyr seikkailee Qyamian kirjojen toisessa osassa, Falqure Kahlittu (BoD, 2020). Hänestä kehkeytyy siinä yksi päähahmoista, minkä myötä hän sai tänä kesänä oman novellin, paljon puhutun Koko Lohikäärmesydämestäni.

Oqyr on mukana myös Qyamian kirjojen kolmannessa osassa, Valeqora Kuolematon, joka on tulossa julkaisuun ensi vuonna.

Mikäli näiden tarinoiden lukeminen kiinnostaa sinua, etkä ole näihin vielä tutustunut, niin Qyamian kirjat (myös novelli) löytyvät kaikista verkkokirjakaupoista. Esimerkiksi Suomalaiseen kirjakauppaan voit halutessasi tilata Qyamian kirjoja myös tiskiltä noudettavaksi. Kirjastoihinkin voit tehdä hankintaehdotuksen, mikäli jostain syystä omasta kirjastostasi näitä tarinoita ei vielä löydy ja tahtoisit lainata luettavaksi.

Mutta takaisin Lohikäärmeisiin!

Jo vuosia sitten pohdin Qyamian Lohikäärmeiden anatomiaa tarkemmin. He ovat valtavan suuria olentoja, jotka osaavat lentää – mutta joiden kehon etuosa muistuttaa ihmistä. Tämän aiheen parissa olen viettänyt tovin jos toisenkin miettien ja tuumaillen, kuinka mm. heidän elimistönsä toimii.

Näillä Lohikäärmeillä on kaksi sydäntä ja kahdet keuhkot. Näin valtava olento jo vaatii ne elääkseen, koska kyse on niin suuresta kokonaisuudesta. Mutta voisiko esimerkiksi suuret Lohikäärmekeuhkot muka täyttyä ihan normaalilla hengityksellä? Eihän tällainen olento pärjää mitenkään sillä hapella, jota hän voi "ihmisnenänsä" kautta hengittää.

Niinpä Lohikäärmeilläni on erilliset sieraimet heidän suurempia keuhkojaan varten. Näitä sieraimia on yhteensä kuusi, kolme kummassakin kyljessä siipien juuressa. Oqyrilta voitkin bongata kolme tällaista sierainta yllä olevasta kuvasta, jos saat silmäsi irti hänen muista ruumiinosistaan… 😉

Qyamian Lohikäärmeissä on muutamia erityisiä piirteitä, joista mainitaan vasta tulevassa Qyamian kirjojen kolmannessa osassa. Silti ilman spoilausvaaraa pystyn niistä jo jotain mainitsemaan. Lohikäärmeet lisääntyvät suvuttomasti, joten seksi merkitsee heille pelkästään läheisyyden osoittamista, hellimistä, hyväilyä, hauskanpitoa, hurjastelua – ihan mitä tahansa mukavaa ajanvietettä rakastamansa kumppanin kanssa.

Lohikäärmeet ovat ovovivipaarisia, eli synnyttävät lapsensa jo kuoriutuneina, elävinä jälkeläisinä. He saavat yhden lapsen kerrallaan ja synnyttävät näitä vain harvoin. Lohikäärmeiden pitkä elinikä takaa lajin säilymisen siitä huolimatta, että he eivät lisäänny ahkerasti.

Oqyr toivottaa kaikille oikein hyvää kesän jatkoa!
Piirustus: © Anja K.

Vaan eiköhän tässä ollut riittävästi tekstiä yhdelle kertaa näin helteiden keskellä. Ensi kerralla postailen kirjamessutunnelmissa, sillä olen mukana Kymi Librissä lauantaina 24.7. Seuraa siis ilmoitteluani somessa ja tule tapaamaan minua messuille. Myös Qyamian kirjoja on myytävänä minut messuille mukaan kutsuneen Puustellin tarinoiden myyntipöydässä tuolloin lauantaina. Nähdään silloin! 💚

Kuumottavin terkuin,