Örkkien historiaa

~ ”Kerro minulle Örkeistä”, Nane pyysi yllättäen hyvin hiljaisella äänellä. ~

Zequera Kätketty                    

Nyt blogissani onkin jo kolmannen toivepostauksen aika, eli örkkien historia – ja jopa muutkin ovat aihetta toivoneet kuin vain Nane. 😉

Tämä on aihe, jota on mahdotonta saada sullottua yhteen postaukseen… Örkkien historiasta täytyisi kirjoittaa varmastikin vähintään kymmenen postauksen sarja, mikäli yrittäisin kertoa aiheesta edes suht kattavasti. Joten en edes yritä survoa tähän kaikkea – ja ei, en kirjoita aiheesta kymmenen postauksen sarjaa. Sen sijaan olenkin ryhtynyt suunnittelemaan örkeistä kertovaa tietokirjaa! (Jos tämä vielä aivan alkutekijöissään oleva projektini kiinnostaa, niin siitä löytyy pieni infopläjäys täältä.)

Joten tässä postauksessa kerron asioista vain mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi – eikä se todellakaan ole helppoa, kun ottaa huomioon intohimoni aihetta kohtaan.

Mistä örkit ovat tulleet? Kuka heidät on keksinyt? Mitä he edes ovat? 

O-ou, siinäpäs olikin litania kiperiä kysymyksiä. Silti varmasti monella teistä putkahtaa nyt jonkinlaisia vastauksia mieleen – ja olipa ne mitä tahansa, olette varmasti ihan oikeassa. Jokainen kirjailija, pelinkehittäjä, elokuva- ja tv-käsikirjoittaja, sarjakuvataiteilija – jokainen heistä on luonut omat örkkinsä. Mutta mistä ihmeestä he ovat saaneet idean niihin? No sitä täytyisi kysyä heiltä jokaiselta itseltään, sillä lähteitä ideoinnille on monia.

Kuva: © 2020 Adobe / Diego A.G.P. 

Aloitetaan J. R. R. Tolkienista, koska hänen örkkinsä ovat yksiä tunnetuimmista niin maailmalla kuin täällä Suomessakin. Ja etenkään täällä Suomessa tunnettavuutta muille örkeille ei laajemmin tunnu olevan… Se on todella harmi.

Tolkien ei kuitenkaan saavuttanut suosiotaan yksinomaan örkeillä, niillä ehkä kaikkein vähiten. Itse hän inhosi örkkejä – mutta jostain syystä hän halusi Keski-Maahan juuri tällaisen rodun. Kuten muuhunkin Keski-Maan tarustoon, niin myös örkkeihin Tolkien otti vaikutteita Beowulfista, muinaisenglanniksi kirjoitetusta eeppisestä sankarirunosta.

Tolkien on kertonut saaneensa örkkeihin vaikutteita myös lasten fantasiatarinasta The Princess and the Goblin. Sen suhteen näkisin kuitenkin vaikutteiden kohdistuvan enemmänkin Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin -tarinaan (1937, suom. 1985), jonka hän kirjoitti ennen Taru sormusten herrasta -fantasiaromaaniaan (1954–1955, suom. 1973–1975). Tolkienin maailmassa niin ikään on peikkoja ja hiisiä, jotka monesti sekoittuvat varsinaisten örkkien kanssa – eikä Tolkien uransa alkupuolella ole kirjoittanut aina kovinkaan selkeää eroa sille, milloin kyse on ollut peikoista, hiisistä tai örkeistä. TSH:ssa örkit ovat kuitenkin jo selkeä oma rotunsa.

Tarinoiden edetessä Tolkienin örkkirotu alkoi siis selkeytyä, ja hän antoi tälle luomalleen rappeutuneelle rodulle nimen orc. Sana orc juontaa juurensa Beowulfiin ja muinaisenglantiin, eli varhaiseen englannin kieleen. (Sanalle orc on olemassa muitakin lähteitä, mutta ne eivät johda tietään itse örkkien rotuun.) Mielenkiintoisia tiivistettyjä infopaketteja orc sanalle löytyy mm. täältä ja täältä.

Orc ei siis ole Tolkienin itsensä keksimä sana, ja hänen oli varsin luonnollista nimetä örkkinsä kyseisellä sanalla, sillä tunnetuimmin jo alkuperäinen orc sana viittaa hirviöihin ja pahoihin myyttisiin olentoihin, joita Keski-Maan örkit hyvin ansiokkaasti edustavat.

Jo näinkin lyhyen tiivistelmän jälkeen minusta on täysin käsittämätöntä, kuinka Tolkienia voidaan pitää niin vahvasti örkkien alkuperäisenä luojana, vaikka hän ei sitä ole. (Paitsi tietysti Keski-Maan örkkien kohdalla.)

Ja mielenkiintoisena sivuhuomautuksena mainittakoon tähän väliin, että myös suomen kielestä löytyi örkki sana jo ennen kuin Kersti Juva käänsi sanan orc örkiksi – mutta aiemmin örkki sanan merkitys oli toki toinen.

Kuva: © 2020 Pixabay / Yuri_B

Örkit siis juontavat juurensa aina 700-luvulle asti. Siitä todisteena Beowulf eepos – josta löytyy mielenkiintoista tietoa esim. Wikipediasta suomeksi ja kattavammin englanniksi.

Myös 1500-luvun lopussa Edmund Spenserin julkaisemassa Faerie Queene eepoksessa on tulkittu esiintyvän örkkejä (→ orcus), kuten myös Samuel Hollandin 1600-luvun sadussa Don Zara del Fogo (→ orke/ogre).

Ranskalainen kirjailija Charles Perrault kirjoitti 1600-luvulla tarinoissaan myös ogre nimisestä rodusta, jota hän ammensi mm. italialaisen kirjailijan Giambattista Basilen 1500-luvulla kirjoittamista hirviöistä. Näistä puolestaan Basile itse käytti nimityksiä huorco, huerco tai uerco. Sanat ovat napolilaisia muotoja italian kielen orco sanalle, joka tarkoittaa jättiläistä tai hirviötä. Nämäkin hirviöt, jättiläiset ja muut olennot ovat siis vähintäänkin örkkien serkkuja. 

Käydään seuraavaksi hieman läpi pelimaailmoja, sillä täällä Suomessakin örkit ovat sentään edes jokseenkin tunnettuja eri pelimaailmoista.

"Örkkipelimaailmoja" löytyy monesta eri roolipeliluokasta niin miniatyyripeleistä pöytäroolipeleihin ja liveroolipeleihin kuin myös PC- ja konsolipelien yksin pelattavista videopeleistä aina monen pelaajan verkkoroolipeleihin asti. Joten örkkejä siis suorastaan kuhisee tavattoman monissa eri pelimaailmoissa ja eri tyyppisissä peleissä.

Örkkejä pöytäroolipelistä HârnMaster (1986 →), julkaisijat Columbia Games ja Keléstia Productions.

Jo yksinomaan peleissä liikkuvista örkeistä täytyisi niin ikään kirjoittaa monen postauksen sarja, jotta tätä aihealuetta pystyisi kunnolla ja kattavasti avaamaan. Kyseessä on nimittäin kirjallisuuttakin laajempi valtaus. Mutta tyydyn tässä lyhyesti toteamaan, että örkkeihin liittyvistä pelimaailmoista/pelisarjoista tänä päivänä kaikkein tunnetuimpia ovat mm. Dungeons & Dragons (1974 →), Warhammer (1983 →), Warcraft (1994 →) ja The Elder Scrolls (1994 →). Linkkien kautta pääsette halutessanne paremmin tutustumaan kyseisten maailmoiden örkkeihin.

Warhammerin örkit taidetaan useimmiten mieltää omintakeisimmiksi ja kaikkein riippumattomammiksi muista tunnetuimmista örkeistä (tällainen mielikuva minulle on syntynyt), ja muutoinkin miniatyyripelien maailmoissa örkkirodut ovat aivan omaa luokkaansa.

Tuhat örkkiä (R. A. Salvatore)

Myös kaikkiin näihin pelimaailmoihin sijoittuvaa fantasiakirjallisuutta löytyy reilusti, vähintään englanniksi – mutta etenkin D&D:hen liittyvää kirjallisuutta on käännetty runsaasti myös suomeksi ja vieläpä useamman kirjailijan teoksista. Heistä mainittakoon itselleni tutuimpana R. A. Salvatore.

(The Elder Scrolls onkin yllä luetelluista pelimaailmoista ainut, johon liittyviä romaaneja ei ole käännetty laisinkaan suomeksi.)

Voisinkin oikeastaan jossain myöhemmässä vaiheessa tehdä tänne blogiini jonkinlaisen listan tms. "örkkikirjallisuudesta". 😋

Jokaisen eri maailman örkit ovat erilaisia, niin peleissä kuin kirjallisuudessakin. Heitä löytyy "pahoja" ja "hyviä", armottomia tappajia kuin myös elämää suojelevia. Örkeille ei ole olemassa yhtä tiettyä roolia, yhteistä muottia, johon heidät kaikki voisi asettaa. Jokaiselle örkkirodulle löytyy oma historiansa, ja se oma tarinansa siitä, kuinka heidät on luotu. Varmasti uudemmat örkkirodut ovat saaneet vaikutteita niistä vanhemmista jne. Ja toki jotkut ovat ihan varmasti ottaneet vaikutteita myös Tolkienin kirjallisuudesta, joka sekin on ihan okei ja hyväksyttävää, sillä niinhän Tolkien itsekin teki – otti vaikutteita muilta.

Tosiaan etenkin pelien kautta örkkejä liikkuu myös kirjallisuudessa runsaasti, mutta etenkään suomalaiset kirjailijat eivät heistä tunnu kirjoittavan. Ja suurimpana syynä tähän on todennäköisesti se, etteivät suomalaiset kustantamot tahdo julkaista örkeistä kertovaa kotimaista kirjallisuutta.

Niinpä olen yrittänyt tahkota läpi myös englanninkielistä kirjallissuutta, mutta englanniksi lukeminen on minulle kuitenkin vaikeaa ja hyvin hidasta, eikä se siksi tällä hetkellä oikein tahdo sopia mukaan tähän omaan "kirjailijan elämää" -aikatauluuni.

Kaikkia erilaisia örkkien luomiskertomuksia en edes minä – asioihin perehtyneenäkään – osaa teille kertoa, ja suurin ongelma tässä onkin se, että örkkejä on niin tavattoman PALJON! Monet ovat sanoneet minulle, että eihän örkkejä ole kuin Keski-Maassa… Mutta kun itse näen asian niin päin, että niitä örkkejähän on joka ikisessä paikassa ja kaikkialla!

Suomessa örkkien tuntemus on yleisesti todella suppeaa ja ns. lapsenkengissä. Täällä tätä kyseistä rotua ei vain tunneta sen laajemmin, joten niin ikään silkasta tietämättömyydestä ovat varmasti syntyneet ne kaikki virheelliset käsitykset siitä, mistä örkit ovat alun perin lähtöisin ja mihin maailmaan ne ikään kuin kuuluvat. Enkä voi syyttää tästä ketään, sillä elin itsekin hyvin kauan silmät kiinni siinä samaisessa pimeässä säkissä – vaikka olinkin ollut jo pitkään tavattoman kiinnostunut örkeistä.

Oma örkkitietämykseni pohjautuu noin kymmenen vuoden intohimoiseen asioiden selvittelyyn, joten väitän tietäväni örkeistä nyt jo aika paljon – mutta yhtä paljon on yhä opittavaa. Netti on ollut oiva apu, mutta samalla se on petollinen ansa ja upottava suo. Etenkin suomenkielisiltä sivustoilta on vaikeaa löytää mitään vedenpitävää faktatietoa, joten örkkien salaisen historian selvittämiseen vaaditaan hieman jopa salapoliisin vikaa.

En missään tapauksessa kuitenkaan halua tässä korottaa itseäni millekään jalustalle, koska onhan se aika hassuakin, että joku haluaa perehtyä örkkeihin. Arkisessa elämässä minua jopa nolottaa tuoda asiaa esille, joten harvoin puhun örkeistä muille kuin vain miehelleni – hänelle tosin lähes päivittäin. 😅

Nyt on teidän vuoronne, joten kysykää, kertokaa, kommentoikaa. Heittäkää minua örkillä! Joko kommenttikentässä tässä alla tai somen puolella tai vaikkapa sähköpostilla. Olisi tavattoman mielenkiintoista, jos örkeistä heräisi lisää keskustelua.

Örkikkäin terveisin,

Kuun pimeä puoli

Tarinoiden kirjoittaminen ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Tarinat syntyvät itsestään! Mutta tarinan saattamisessa kirjankansien väliin on toki aina omat "hankaluutensa". Minulle tekstin editoiminen on aina työlästä… Oli sitten kyseessä sähköposti, käsikirjoitus tai mikä vain teksti.
Qyamian kirjojen ensimmäisen osan kanssa olin toisinaan tulla hulluksi, kun editoidessa vatvoin sanoja edestakaisin. Tarinat näkyvät minulla mielessäni aina kuin kirkas kuva, mutta kuinka ihmeessä sen osaisi pukea sanoiksi riittävän hyvin – niin, että lukija näkee saman kuvan kuin minä!? Se on monesti ongelma, jota työstän editoidessani kierros kierrokselta.

Tällä hetkellä editoin Qyamian kirjojen toista osaa, ja nyt olen kohdannut sen parissa aivan uudenlaisen "ongelman". Editointi sujuu sinänsä hyvin, enkä ole vielä jäänyt jumiin mihinkään tiettyyn lukuun, kuten kävi ensimmäisen kirjani kanssa muutamaankin kertaan – eli etten yksinkertaisesti vain osannut kirjoittaa tarinan lukua oikeilla sanoilla ennen kuin vasta useamman yrityksen jälkeen.

Nyt oikeat sanat ovat nekin löytyneet kuin itsestään ja monesti kirjoittaessani vain hymyilen, että no jopas! Näinhän tämän kuuluu mennä, ja näinhän tämä meneekin! Käsikirjoitusta on ollut ilo työstää kohti seuraavia vaiheita. Mutta mitä sitten tapahtui?

Parin viikon lenkkikaveri.

Monet tietävätkin jo somen kautta, että innostuin jokunen viikko sitten äänikirjoista.

Ryhdyin kuuntelemaan lenkkeillessäni äänikirjaa ja valitsin ensimmäiseksi seurakseni Noiturin. Ensimmäinen osa Noituri-sarjasta upposikin minuun helposti ja nopeasti – ja tarinan koukuttamana lenkkeilin normaalia ahkerammin.

Toisinaan jotkut kohtaukset kuitenkin särähtivät ikävästi korvaani, kahdestakin eri syystä. Ensin jokin asianyhteys muistutti omaa työn alla olevaa käsikirjoitustani, jolloin mietin, että nyt minun kuvitellaan ottaneen vaikutteita jo tästäkin… Toiseksi, liiankin usein nuo samaiset kohtaukset olivat juonen suhteen jokseenkin vastenmielisiä.

Noin pari viikkoa sitten aloin voida huonosti – henkisesti. Kuvittelin, että se johtuu omasta työn alla olevasta käsikirjoituksestani, juoni siinä kun on melko synkkä. Otin kässäriini etäisyyttä vähentämällä päivittäistä työaikaani sen parissa. Ja sitten meni pari päivää erossa Noituristakin, kun sain ensimmäisen osan kuunneltua loppuun. Oloni koheni huomattavasti!

Mutta annapas olla, kun palasin Noiturin pariin ja aloin kuunnella sarjan toista osaa, ikävä alakulo palasi heti. Minua alkoi yllättäen ihan oksettaa se tapa, jolla naiset tuodaan kyseisessä kirjasarjassa esille. Kuinka halpamaiseen sävyyn heistä kerrotaan, vaikka he olisivat minkälaisia sotureita tahansa. Kerta toisensa jälkeen heidät tuotiin esille jonkin halpamaisen seksiobjektin muodossa – ja mikä kuvottavinta, tuollaiset tarinat ovat niitä, jotka myy!

Joten siksikö kirjoitin Cylnan vastaavaan rooliin? Että tarinani olisi myyvä – minun omista periaatteistani ja arvomaailmastani huolimatta!? Haluanko minä ihan oikeasti julkaista tarinan halpamaisesta Haltiasta, joka kiertää kapisten ukkojen kourittavana? (No eihän se ihan niin räikeästi mennyt, mutta jos taitaa rivien välistä lukemisen taidon, niin siihen suuntaan tuo tarinani oli luisunut…)

Salohaltia Cylna, Sydänhaltioiden sukua…

Qyamian kirjojen toisen osan tarinan alkupuolisko on itse asiassa aivan ensimmäinen tarina, jonka Qyamiaan sijoittuen olen kirjoittanut. Halusin tuolloin purkaa kaiken turhautuneisuuteni Haltioihin, ja nimenomaan Haltioihin. Olin siihen aikaan vielä suuttunut kaikista niistä vahvoista ja jyrkistä mielipiteistä, joita niin monet "haltiafanit" olivat minulle sanoneet tässä todellisessa elämässä, jossa Örkeille ei ole sijaa. Joten Cylna edusti heitä, "haltiafaneja" – ja Cylnan kohtalo minun kostoani heille.

Ajattelin tuolloin alkuun Cylnasta kirjoittaessani, että tämä tarinahan on suunnattu aikuisille, joten voin kirjoittaa ihan mitä vain. Annoin sormieni hakata näppäimistöä raivokkaasti… Ja totta oli sekin, että ajattelin sellaisten tarinoiden myyvän. Niitähän lukijat tahtovat lukea – ja mitä pahempi, sen parempi. Eikös se nykyisin niin ole, tämän "GoT-sukupolven" ollessa vallankahvassa kiinni… 

Mutta onko se minun tyylini kirjoittaa ja kertoa tarinaa? Ei.

Olen monesti kertonut siitä, kuinka tarinat syntyvät itsestään! (Viimeksi tässä postauksessa.) Tarinat ilmaantuvat eteeni niin nopeasti, että hyvä kun ehdin ylös kirjoittamaan. Ja sen jälkeen tulee editointikierrokset ja kielenhuolto – joiden myötä teksti muuttuu paljonkin, mutta itse tarina ei enää muutu.

Tämä pätee yhä. Cylnan tarina syntyi itsestään ja silloin tuntui todella hyvältä kirjoittaa se – antaa Haltian kärsiä. Eikä Cylnan tarina tule siitä enää muuksi muuttumaan. Mutta se, kuinka hänen tarinansa teille kerron, se tulee vielä muuttumaan. Se on jo muuttunut, ja se muuttuu yhä. Kierros kierrokselta. Ja minä toivon, että sitten kun saatte lukea sen, se ei okseta teitä – kuten Noiturit minua.

Uskon kohtaloon ja siihen, että elämä johdattaa meitä. Uskon, että tämän Noituri kokemukseni oli tarkoitus avata silmäni omalle kielenkäytölleni. Että ymmärtäisin tuoda kostoni sokaisemin silmin kirjoitetun tarinan kuitenkin kauniisti esille – aivan kuten toin Nanen tarinan. Vaikka Qyamian kirjat ovatkin synkkiä, surullisia, kaihomielisiä – ovat ne silti ennen kaikkea kauniita tarinoita!

Nanen tarina oli siinä mielessä helpompi saattaa kirjaksi, että siihen tarinaan minulla ei ollut oman elämäni kautta mitään varsinaista syytä, jonka vuoksi olisin sen kirjoittanut. Paitsi ainoastaan se, että ystäväni halusi tietää, kuinka Epäkuolleet saivat alkunsa. Mutta Nanen kautta minun ei tarvinnut purkaa mitään oman elämäni pahaa oloa – tai mitään muutakaan. Koko tarinan ajan Nane oli minulta vapaa.

Sen sijaan Cylna on syntynyt kuun pimeällä puolella koston enkeliksi. Ja nyt minun on aika antaa hänen lentää valoon – sillä olenhan myös antanut kaiken jo anteeksi, aikoja sitten.

Ensi kerralla palaan jälleen toivepostausten pariin.

Ja hei, joko olette kuunnelleet Marko Suomen Takakansi-podcastin omakustannekirjoista kertovan jakson? Skessakin mainitaan. 😉 Vieraana podcastissa on Raita Jauhiainen. Kannattaa kuunnella!

Valoisin terveisin,