Jotain muuta kuin fantasiaa

Toisinaan minulta kysytään, olenko ajatellut vielä joskus tarjota jotain käsikirjoitustani kustantamoihin. Koskaan ei saisi sanoa "ei koskaan", mutta olen melko varma siitä, etten tarjoa kustantamoihin ainakaan fantasiakäsikirjoituksiani.

Qyamian kirjoihin on näillä näkymin tulossa kaiken kaikkiaan neljä osaa, joista kolmesta muodostuu yhtenäinen tarina ja neljäs on ns. erikoisosa, joka kertoo Shamaanista. Sen suurempia suunnitelmia minulla ei fantasiakirjallisuuden suhteen ole – ja Qyamian kirjat tosiaan julkaisen omakustanteina. Niiden lisäksi minulla on suunnitteilla tietokirja örkeistä, jonka senkin julkaisen omakustanteena.

Jos joskus tarjoaisin käsikirjoitustani kustantamoihin, se olisi siis jotain muuta kuin fantasiaa. Kysymys tässä on ainoastaan siitä, että vaikka minä rakastan fantasiaa – niin kustantamot eivät sitä rakasta. Ja minkälaista fantasiaa he taannoin kehottivat minua kirjoittamaan (jos sitä tahdon heille tarjota), niin se ei ole tyyliltään sellaista, jota minä tahtoisin tai edes osaisin luoda.

Tarjosin 90-luvun lopulla Otavalle käsikirjoitusta, joka oli lasten ja nuorten hepparomaani. Se kertoi minun ensimmäisestä omasta hevosestani. Sillä tokihan jokaisen mielestä se oma ensimmäinen hevonen on kirjan kirjoittamisen arvoinen – mutta kustantamot eivät välttämättä näe asiaa samassa valossa. Ei liene yllätys, että käsikirjoitus palasi minulle takaisin "Kiitos, mutta ei kiitos" -vastauksen kera.

Kuten luonnollista, olin nähnyt paljon vaivaa kyseisen käsikirjoituksen eteen, joten osallistuin sillä myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämään kirjoituskilpailuun. Sieltä ansaitsin kunniamaininnan mieluisten palkintojen kera. En ollut kirjoittanut tarinaani siis turhaan.

Kuva: © 2020 Pixabay / Ramdlon

Onko yksikään tarina turha? 

Ei ole, mutta sen kustantamosta tulleen hylsyn jälkeen se tuntuu turhalta. Kaikki se suunnaton työ vain siksi, että joku pahoittaa mielesi… Joten onneksi on muitakin syitä kirjoittaa – ja myös muita tapoja julkaista kirjoituksiaan.

Kirjoittaminen ihan vain omaan pöytälaatikkoon on sekin hyvä idea. Kirjoittaminen voi olla jopa terapeuttista. Sitä kautta voi purkaa omia ajatuksiaan – tai heittäytyä teille tietämättömille, uuteen seikkailuun oman arvaamattoman mielikuvituksensa vietäväksi. Kirjoittaminen voi olla toisinaan jopa parempaa viihdettä kuin lukeminen. Näistä syistä olenkin kirjoittanut koko ikäni ja enimmäkseen juurikin pöytälaatikkoon, romaanimittaisista tarinoista aina runoihin ja aforismeihin asti.

Olen koko pitkän ikäni ollut heppatyttö, joten jos kirjoitan jotain muuta pidempää tekstiä kuin fantasiaa, kirjoitan "kuvitteellisia arkitarinoita" hevosista. (Poikkeuksena yksi teinivuosinani kirjoittamani romaanimittainen tarina nuorista, jotka liftasivat festareille Saksaan…)
Minulla on pöytälaatikossani muhimassa yksi julkaisua ajatellen ehkä varteenotettava tarinan poikanen, jonka olen kirjoittanut jo ennen kuin tartuin Qyamian kirjoihin. Eikä se siis ole fantasiaa. Se on aikuisten hevostarina, josta voisin hyvinkin joskus työstää romaanin. Ja sitä voisin ehkä tarjota kustantamoihin – sitten joskus.

Tarinan nimi (työnimi) on Wanha tammi. Se kertoo nuoresta naisesta, joka on töissä rikkaan pariskunnan omistamalla ratsutilalla. Tila keskittyy kilpahevosten kasvatukseen ja kilpailuttamiseen, mutta tarinan päähenkilön työtehtäviin kuuluvat kuitenkin vain tallityöt ja kilpahevosten kevyt liikuttaminen päivinä, jolloin niitä ei treenata. Tilan hevosista yksi on ylitse muiden, syvän musta tamma, Cleopatra… Mutta ikävä kyllä, myös tilan isännän vaimo on "yksi Kleopatra", eikä hän juurikaan arvosta talikonvarressa olevia tallityöntekijöitä. Niinpä tarinan päähenkilö päättää pyyhkiä tilan pölyt jaloistaan ja lähteä uusiin maisemiin – mutta sitä ennen ehtii tapahtua jotain, mikä saa hänet vielä jäämään. 

Liitän tähän loppuun pienen pätkän tarinan alusta, mikäli tahdotte lukea. Siis ihan vain muutama rivi editoimatonta raakatekstiä – ja tällä kertaa jotain muuta kuin fantasiaa. Aivan tavallinen kesäaamu, joka on täynnä ihmeellistä kauneutta, kun sitä vain pysähtyy katsomaan. Varmasti meistä jokainen löytää, hetken ympärilleen katseltuaan, omastakin arjesta jotain kaunista – jopa näinä vaikeinakin aikoina. Voikaa hyvin! 💗

~*~ ~*~ ~*~ 

Kuva: © 2020 Pixabay / Sydblees

~ Aamu ~

Ilma tuntuu viileältä. Se lipuu ihollani pehmeänä kuin silityksenä. Nukahtaisin muuten tähän paikkaan, mutta istun juuri pyöräni satulassa ja poljen kohti tallia. Aurinko on alkanut vasta nousta, ja ympärilläni avautuvat laajat peltomaat lainehtivat usvasta kuin tulviva meri.

   Nousevan auringon valo värjää kaiken oranssin ja kullanruskean eri sävyihin, vain kaukana näkyy jotakin vihreää. Vihreät tammet, nuo suuret vanhat viisaat tammet, jotka ovat nähneet tämän kaiken vuodesta toiseen jo vuosisatojen ajan. Nekin tietävät, että kesä alkaa olla lopuillaan. Etteivät nekään pysyisi vihreinä enää pitkään, sillä pian ruska värjää niiden lehdet kauniisiin väreihin, kunnes lehdet lopulta kuolevat ja putoavat maahan.

   Edellisenä syksynä ruska oli upeampi kuin ihmismuistiin. Ja vain tammet itse tietävät, ovatko ne koskaan aiemmin olleet niin kauniissa puvuissa. Perinteisen kullankeltaisen asun sijaan ne pukeutuivat tuona syksynä värikkäästi, aivan kuin minun ilokseni ollessani täällä ensimmäistä syksyäni. Tänä syksynä en näkisi tammien uusia pukuja. En kullankeltaisia sen paremmin kuin värikkäitäkään, ja tiedän, että minun tulee näitä puita ikävä. 

   Voi kuinka väsynyt olenkaan. En todellakaan ole aamuihmisiä ja herääminen näin aikaisin on minulle tuskaa. Kauniina aamuna pyöräillessäni piristyn yleensä nopeasti, mutta tänä aamuna olen nähtävästi liian rasittunut piristyäkseni yhtikäs mistään. 

Hidastan vauhtiani, sillä kuulen usvan seasta hevosten pärskähdyksiä. Kaviot kopsahtelevat kovaksi tallautuneella polulla, kun tammat kävelevät varsoineen kohti laitumen porttia. Talutan pyöräni portille ja jään odottamaan. Ensin usvan yläpuolella näkyvät vain tammojen päät ja kauniit selät. Tunnistan jokaisen tamman jo pelkän värin perusteella. Näistä ainutkaan ruunikko tai kimo ei ole yhdenkään toisen kopio.

   En heti huomaa, että minähän hymyilen. Ja hymyni vain kasvaa, kun varsat alkavat erottua usvan seasta lauman tullessa lähemmäksi. Varsat ovat pitkine jalkoineen kuin pikku kirahveja. Osa niistä on niin saman näköisiä, että niitä en sentään tunnista kaikkia toisistaan, ennen kuin ne menevät kukin oman emänsä luokse.

   Nojaan pyörääni ja katson, kuinka tammat saapuvat juomaan vanhoista kylpyammeista. Ammeet toimittavat juoma-astioiden virkaa, ja ne ovat lähes täynnä raikasta vettä. Täytinhän ne itse vasta illalla. Kaksi varsoistakin yrittää mahduttautua ammeelle juomaan, kun taas toiset yrittävät mutustella pienillä hampaillaan laidunruohoa, ja muutamat jäävät vain laiskasti seisomaan päät riipuksissa. Ne ovat selvästi aamu-unisia, aivan kuten minäkin. Ensin tunnen myötätuntoa niitä kohtaan. Sitten kateutta, tajutessani että minun täytyy jatkaa matkaani, kun varsat sen sijaan saavat jäädä laitumelle nuokkumaan.

   Kateuteni on kuitenkin turhaa, sillä matkaa jatkettuani kuulen pian, kuinka lauma lähtee villisti laukkaamaan portilta poispäin. Vilkaisen taakseni ja näky on kuin toisesta maailmasta. Keskellä suurta laidunta usvassa laukkaavat hevoset. Kuinka tavattoman kaunista! Mutta silti olen saanut tästä kaikesta jo tarpeekseni. 

Laitumien jäädessä taakseni hevosten äänet viimein vaimenevat. Muuten on lähestulkoon hiljaista, ilmassa kuuluu vain pyörän polkimien nakse ja hiekan rahina renkaiden alla. Linnutkaan eivät vielä laula toisin kuin alkukesästä, jolloin ne lauloivat taukoamatta, yötä päivää.

   Pidän hiljaisuudesta. Silloin kuulen omat ajatukseni. Mutta nyt lupaavan hiljaisuuden rikkoo jo saman tien koiran haukunta. Tallin vahtikoira on vainunnut tuloni, ja vaikka se tietää kuka olen, niin silti se jaksaa yhä vain räksyttää. Joka ikinen aamu.

Teille tarinoiden,

Kirjailija on itsekin osa markkinointia

Markkinointi on uskomattoman suuri osa kirjailijan työtä – tai harrastusta. Jos et mainosta kirjojasi, niin harva niitä silloin löytää. Markkinointiin sisältyy paljon sellaistakin, mitä ei heti monikaan markkinoinniksi miellä. Jopa kirjailija itse on osa markkinointia – etenkin nykyaikana, kun some on tavattoman suuressa osassa ihan kaikkea.

Jos kirjailija on kiinnostava persoona, hänen kirjoistaankin kiinnostutaan helpommin. Jos kirjailija on positiivinen somekasvo, hänen kirjansakin herättävät positiivisia ennakkoajatuksia, jolloin niihin tartutaan helpommin. Kirjailija voi omilla julkisilla mielipiteillään joko herättää tietynlaisen kohderyhmän huomion – tai neutraalimmalla asenteella pyrkiä olemaan ns. "ärsyttämättä ketään". Tapoja on monia, ja jotkut sanovat, että kaikki julkisuus on hyväksi. Itse pidän kuitenkin vähän neutraalimpaa ja hillitympää linjaa, mutta toisinaan leikittelen ajatuksella, että entä jos repäisisin oikein kunnolla ja tekisin jotain "hurjaa"! Vaan kun enhän minä ole alkuunkaan hurja… 😅

"Hei, tää blogi on niiiin kiva!"

No mutta – markkinointi on positiivinen juttu. Ainakin minusta!

Pidän somemainosten suunnittelusta, kirjani kuvaamisesta ja kuvien julkaisemisesta niin ikään somessa ja muualla netissä, tämän blogini kirjoittamisesta, kotisivujeni päivittämisestä jne. Minusta oli todella mielenkiintoista, kun Kaakon Viestintä kävi tekemässä minusta lehtijutun eri sanomalehtiin kesällä 2019. Oli hurjan jännittävää ja kivaa päästä osallistumaan kesällä 2019 Puustellin tarinat -kirjallisuusseuran järjestämään Suomen ensimmäiseen omakustanteiden pop-up kirjakauppatapahtumaan. Ja syksyn Helsingin kirjamessuista nyt puhumattakaan! Se oli todellinen unelmien täyttymys. Lisäksi olen käynyt esittelemässä kirjaani mm. kirjastoille ja kirjakaupoille. Painattanut käyntikortteja, tarroja, postimerkkejä…

Eli tosiaankin vautsi vau kuinka paljon olen jo päässyt puuhastelemaan ihan kaikenlaista esikoiseni markkinoinnin parissa. Ja koko homma on ollut pääosin hyvin antoisaa ja mielenkiintoista.

Mutta vaikka markkinointi onkin yleisesti ottaen kivaa – niin ei se aina pelkillä ruusuilla tanssimista ole. Tai jos on, niin piikit ainakin pistelee toisinaan ikävästikin. Itse olen nimittäin tehnyt paljon myös sitä turhaa työtä. Kaikki ideat eivät aina tuota tulosta, ja useampi peräkkäinen ns. vesiperä voi lyödä mielen äkkiä todella alas. Omakustanteen markkinointi ei ole sitä kaikkein helpointa hommaa. Kirjallisuusalan lehti tms. ei välttämättä tartu juttuvinkkiin kirjasta, joku kirjastoista ei kiinnostu tilaamaan kirjaa valikoimiinsa, omasta mielestä hienon mainoksen jälkeen ei tule yhtäkään kirjatilausta, lupaavalta vaikuttanut kirjoittaja-/kirjailijayhdistys ei sittenkään kiinnostu yhteistyöstä… Kuten onnistumisia, niin myös epäonnistumisia vaanii monen nurkan takana.

Joskus tuntuu, että olisi vain helpointa luovuttaa ja pistää pillit pussiin – ja kirja sirkkelistä läpi.

Kuitenkin sieltä harmituksen toisinaan syvästäkin suosta sitä aina lopulta nousee jotakin kautta takaisin ylös. Ja monesti niitä takaisin jaloilleen nostajia ovat juurikin ne kaikkein tärkeimmät – eli kirjani lukijat. Kun yllättäen sitä bongaakin uuden lukijan kirjoittaman kirja-arvostelun vaikkapa somesta, niin silloin ymmärtää, ettei ole tehnyt mitään turhaan. Ihan oikeasti joku on jälleen löytänyt kirjani, kiinnostunut siitä, lukenut sen – ja jopa pitänyt siitä! Se on kerrassaan uskomaton tunne. Ja juuri siksi minä kirjoitan, siksi minä julkaisen kirjoitukseni kirjoiksi. Jotta tarinoitani luettaisiin, ja ne ilahduttaisivat myös lukijoitani yhtä lailla kuin te lukijat minua.

Kiitos siis teille kaikille, jotka olette kirjastani muutaman sanan jakaneet esimerkiksi somessa tai sähköpostitse suoraan minulle. Joka ikinen palaute merkitsee minulle todella, todella paljon ja on antanut niin ikään uutta puhtia jatkaa Qyamian kirjojen käsikirjoitusten parissa yhä vain eteenpäin. Kiitos! 💗

Olen sivunnut aihetta aikaisemmin myös tässä postauksessani: Omakustanne – hyödyt ja haasteet. Käykäähän lukemassa, mikäli omakustantajan taival kiinnostaa, niin markkinoinnin kuin myös muidenkin askeleiden osalta.

Iloisiin mainostamisiin,

Rupsahtanut kirjailija

Liikunta on kutakuinkin aina ollut edes jossain muodossa osa elämääni. Lähes nelikymppiseksi asti se koostui pitkälti ratsastuksesta ja tallitöistä, mutta nykyisin nämä ovat omalla kohdallani niin pienimuotoista puuhastelua, etteivät ne juurikaan pidä minua liikkeessä. Opetan ratsastusta yhä kuitenkin muille, joten niissä merkeissä tulee sentään kerran pari viikossa juoksenneltua huutaen ympäri maneesia.

Joitain vuosia sitten innostuin pienimuotoisesta kehonrakennuksesta. Tai no, tavoitteeni ei ollut kovin pienimuotoinen – olisin nimittäin halunnut itselleni samanlaisen kropan kuin vaikkapa mitä Zagralla on.

Pudotin ensin omaa painoani kymmenisen kiloa ja sitten aloitin intensiiviset salitreenit. Kävin salilla neljä kertaa viikossa treenaamassa vapailla painoilla ja salilaitteilla. Lisäksi kävin ryhmäliikunnassa mm. bodypumpissa, kuntonyrkkeilyssä ja pilateksessa. Tuloksia syntyi – hyviä ja huonoja.

Kuva: © 2020 Pixabay

Olin todella pirteä ja jaksoin tehdä "mitä vain". Siltä kannalta koin olevani elämäni kunnossa. Aloitin lopulta myös juoksutreenit ja noin kolmen kuukauden juoksemisen jälkeen kävin jo rykäisemässä kilpaa 1/4 maratonin. Myös lihakset kasvoivat ja muistankin yhä sen järkytyksen, kun katsoin nettiin ilmestyneitä juoksukuvia kisoista ja näin, minkälaiset reisilihakset olin onnistunut kasvattamaan… Kinttunihan olivat ihan eri paria muun kroppani kanssa, joten siihen loppui kyykyt ja jalkaprässi!

Niitä huonoja tuloksia syntyi terveyden suhteen… Laihduttaminen ja sen jälkeen treenitulosten jouduttamiseksi popsimani lisäravinteet yms. saivat elimistöni aivan sekaisin. Kasvoni täyttyivät näppylöistä, hiuksia alkoi lähteä ja minulle puhkesi paha IBD.

Tavallaan onni onnettomuudessa olikin se, että salilla vaihtui yllättäen laitteet ja muut kuviot niin, etteivät ne enää palvelleet minun treenimieltymyksiäni. Ja koska asun vähän syrjemmässä, oli tuo kyseinen kuntosali ainut inhimillisen matkan päässä sijaitseva sali. Kovasti yritin jatkaa treenejä kotona, mutta pikkuhiljaa tahti hiipui. Ja ihan hyvä niin, saipahan kroppa ja elimistö viimein toipua rauhassa. 

No sitten alkoi Qyamian kirjojen ensimmäisen osan editointi. 

Olen aina pelannut paljon tietokoneella ja lisäksi olen myös kirjoittanut paljon, joten koneen ääressä tuntitolkulla junnaaminen ei ole minulle mitään uutta. Mutta editointihomma veti minut niin pahasti koukkuun, että aloin istua koneen äärellä kaiken vapaa-aikani. Leipätyöni on liikunnallista (ohjaan mattopilatesta ja opetan ratsastusta), mutta töissä käyn keikkumassa vain joitakin tunteja viikossa, joten esikoiseni editointirupeaman aikana liikunta jäi aivan liian vähäiseksi.

Zequera Kätketty

Kun sitten vihdoin ja viimein sain esikoiseni uunista ulos (heinäkuussa 2019), olin aivan rapakuntoinen ja väsynyt. Eli ei tämäkään ollut yhtään sen parempi vaihtoehto kuin aiempi ylitreenaaminen. Ja tietenkin se harmittaa, että tällainen rupsahdus pääsi käymään. Olin jo "melkein Zagra" – ja nyt olenkin taas Barbababa. Vaikka toki työni puolesta keskivartalolihaksia on sentään edes joitain tallella, siitä todisteena poissa pysyvät selkäkivut, jotka minua nuorempana jatkuvasti vaivasivat.

Sivuhuomautuksena voinkin todeta, että pilates tosiaan paransi selkäni. Se oli jopa vähän sellainen ihmeparantuminen, sillä olin kärsinyt jatkuvista selkäkivuista yli 15 vuotta. Niinpä selkäni parantumisen myötä hurahdin pilatekseen niin perin pohjin, että opiskelin itsekin pilatesohjaajaksi. Ja mikäli joku tätä lukeva kärsii selkäkivuista, niin ihan oikeasti kannattaa kokeilla pilatesta! Eihän sekään toki selkää hetkessä paranna, mutta se kehittää juurikin niitä keskivartalolihaksia selän tueksi. Joten tohtori Skessa määrää nyt kaikille pilatesta 1–2 kertaa viikossa, ja kahden kuukauden jälkeen alatte huomata eron. 💚

Olen tosiaan yrittänyt panostaa jälleen lenkkeilyyn ja innostuttuani äänikirjoista, on lenkkeily sujunutkin varsin mallikkaasti. Nyt kun olen päässyt liikkumisessa taas kunnolla vauhtiin, niin toisinaan lenkkeilen myös ihan sujuvasti vaikka vain luonnonääniä kuunnellen. Varovaisena tavoitteenani on juosta ensi kesänä maratonin puolikas… mutta varsinaista juoksutreeniä en ole vielä aloittanut. Katsotaan kuinka käy – mutta jotain tässä on tehtävä ja niitä liikunnallisiakin tavoitteita jälleen hankittava. (Ilman selkeitä tavoitteita minulla ei riitä motivaatiota puskea eteenpäin, joten aina tarvitaan kaikkeen tekemiseen jokin porkkana.)

Kuten tiedätte, editoin tällä hetkellä Qyamian kirjojen toista osaa. Mikäli tekisin hommaa samaan tahtiin kuin ensimmäisen osan kanssa, niin tämäkin valmistuisi jälleen kesäjulkaisuksi. Mutta nyt aion pysyä järjissäni enkä jumahda pelkästään koneen äärelle, vaan muistan myös liikkua. Ja senkin suhteen aion pysyä järjissäni, eli liikun järkevästi! Zagraa minusta ei siis tule – vaikka kyllä minä salaa yhä tahtoisin pullistella, edes ihan vähän vain.

Pölyjä käsipainoista puhallellen,

Viisi faktaa Qyamiasta

Olin helmikuun lopussa reilun viikon lomalla, joten blogissani oli hetken hiljaista – minun suunnaltani. Tilastoista kuitenkin sain ilokseni huomata, että lukijoita oli käynyt lomanikin aikana ahkerasti paikalla. Siitä teille suuri kiitos! Jokainen klikkaus blogiini tai kotisivuilleni merkitsee minulle todella paljon ja lämmittää mieltä.

Toivottavasti uuden postauksen odottelu ei sentään ehtinyt aiheuttaa kenellekään turhautumista… Mutta tässähän tämä nyt viimeinkin tulee, ja tällä kertaa ajattelin kertoa teille jotain uutta Qyamiasta ja sen luomisesta.

Tiedättekin jo, että ilman The Elder Scrolls ja World of Warcraft pelimaailmoja ei olisi Qyamiaa, tätä Örkkien maailmaa – joten tällä kertaa en keskity näihin teemoihin, vaan hypätään nyt ihan muihin aiheisiin. Noh, Örkkejä en sentään voi tässäkään postauksessa aivan täysin ohittaa, sillä ovathan he hyvin vahva osa Qyamiaa.

Kuva: © 2020 Adobe / Sergey Nivens

Mutta nyt mennään, pidelkää hatuistanne kiinni – täältä tulee viisi faktaa Qyamiasta!

Epäkuolleiden tapa tuntea miltä kukakin tuntuu, juontaa juurensa omaan elämääni.

Olen koko ikäni tuntenut. Jokaisen ihmisen ja eläimen läsnäolo tuntuu erilaiselta, omanlaiseltaan. Eikä se ole pelkkä läsnäolo, sillä pystyn tuntemaan sen tunteen myös pelkän kuvan perusteella. Tunnen myös fiktiiviset hahmot – muiden luomat, kuten myös omani. Joku voisi käyttää tästä tunteesta nimitystä aura, mutten itse koe sen olevan sitä mitä ihmisen aurasta kerrottaessa tarkoitetaan. En näe/tunne ihmisten auroja, joten se on minulle täysin vieras käsite. Minä vain tunnen.

Minulla on myös erittäin huono nimimuisti, mutten koskaan unohda tunnetta. Siihen perustuu Epäkuolleiden tapa olla käyttämättä nimiä ja yksilöidä jokainen vain pelkän tunteen kautta.

Qyamian muinainen kieli oli alkuperäisen ajatukseni mukaan Örkeille kuuluva oma kieli.

Totuus oli lopulta kuitenkin toinen. Kun jumalat loivat Qyamian kansat, he loivat myös kielen jolla kommunikoida. Örkit osaavat kommunikoida pelkän ajatuksen ja tunteen voimalla (kuten Epäkuolleetkin), ja sitä kutsutaan jumalten tavoin puhumiseksi. Mutta Ihmiset ja Haltiat eivät osaa puhua jumalten tavoin, ja Lohikäärmeilläkin tuo kyky on varsin suppea. Siksi tarvittiin ääneen puhuttu kieli, mutta tämä Qyamiaan ensimmäisenä luotu puhuttu kieli ei lopulta kuitenkaan sopinut muiden suihin kuin vain Örkkien ja Lohikäärmeiden. Niinpä Ihmiset ja Haltiat loivat oman kielensä – josta tuli sittemmin Qyamian yleiskieli. Sille en ole sentään kehittänyt omaa sanastoa, vaan se vastaa suomen kieltä.

Qyamian muinaista kieltä…

Loin muinaisen kielen siis alun perin Örkkejä ajatellen. Halusin, että se osaltaan muistuttaa muiden fantasiamaailmoiden örkkien kieliä, jolloin se tuntuisi yhtenäiseltä – mutta halusin myös sotkea siihen vivahteita eri fantasiamaailmoiden kauniina pidetyistä kuvitteellisista kielistä, sillä Qyamian Örkit ovat veren perinnöltään jalompia kuin mitä edes yhdenkään maailman jaloimmat haltiat.

Minulla on olemassa jo jonkinlainen muinaisen kielen sanasto ja periaatteessa kieli on kieliopiltaan varsin yksinkertainen – pelkistetty. En ole itse millään tavoin kielinero, joten vieraat kielet ovat aina olleet minulle vaikeita. On kuitenkin ollut todella mielenkiintoista lähteä suunnittelemaan kokonaan omaa kieltä, ja parasta tässä on ollut se, kuinka kieli on alkanut lähes huomaamatta löytää tietynlaisen oman kaavan. Olisikin hienoa, jos voisin kehittää tämän kielen jonain päivänä niin pitkälle, että sitä käyttäen pystyisi arkisessa elämässä keskustelemaan – edes jollain tavoin. Eli tämän hetkisen sanaston pohjalta kahvipöydän keskustelu ei etenisi vielä kovinkaan pitkälle.

En yhä vieläkään tiedä, miksi halusin Qyamiaan Lohikäärmeitä.

Minulle oli heti selvää, että Qyamiassa on neljä kuuta ja neljä jumalten luomaa kansaa. Örkit, Haltiat ja Ihmiset olivat minulle täysin selvä valinta. Epäkuolleet taas ovat rotu, joilla ei ole omaa kuuta – omaa jumalaa. Joten neljäs kansa uupui ja jostain mieleeni sitten pälkähtivät Lohikäärmeet. Se oli sinänsä erikoista, sillä en ole koskaan erityisemmin fanittanut minkään maailman lohikäärmeitä – paitsi lapsena rakastin Pikku Kakkosessa seikkailevaa vaha-animaatiosarjan Justus nimistä loharia.

Qyamian Lohikäärmeet ovat kentaurimaisia, eli heillä on yhdistynyt suht perinteinen lohikäärmeen vartalo ihmisvartaloon. Heillä on opaalin värinen iho ja hopeisen valkeat suomut. Heidän hiuksensa ovat yleensä valkoiset, silmät violetin sävyiset ja pään ylle kaartuvat paksut sarvet. Tämä mielikuva syntyi minulle Qyamian Lohikäärmeistä heti, kun ymmärsin että heitä tässä maailmassa tulisi olemaan. Vasta sen jälkeen olen tutustunut muiden maailmoiden hieman vastaavan tyyppisiin kentaurilohikäärmeisiin, ja tämä laji onkin varsin mielenkiintoinen.

Kaikesta mystisestä mukaan tulostaan huolimatta Lohikäärmeet ovat minusta aina tuntuneet tärkeältä osalta Qyamiaa. Vaikkei heitä tavata vielä Qyamian kirjojen ensimmäisessä osassa, niin myöhemmissä osissa heidän roolinsa kuitenkin kasvaa ja on lopulta hyvinkin merkittävä.

Qyamia on kokonainen maailma täynnä Haltioita – joita voin kiduttaa. 😉

Noin totesin muutama vuosi sitten eräälle ystävälleni, kun hän toivoi minun tutustuvat paremmin eri fantasiamaailmoiden haltioihin… Ja että tekisin roolipelihahmokseni haltian – jolloin tosiaan tuumin, että minullahan on jo yksi maailmallinen Haltioita.

Tuohon aikaan siis vihasin haltioita, mutta Qyamian myötä olen oppinut pitämään myös heistä. Eikä vihani haltioita kohtaan ole koskaan lähtenyt haltioista itsestään, vaan heidän faneistaan. (Tuota aihetta olen sivunnut jo monessa aiemmassa postauksessani, ja tämän linkin takaa moista avautumista löytyy ehkä eniten.)

Kuva: © 2020 Adobe / Anastassiya

Siinä missä loin Qyamian maailmaksi, jossa voin rakastaa Örkkejä – loin sen tosiaan myös maailmaksi, jossa voin vihata Haltioita. Aikani tarinoituani tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten voi vihata mitään sellaista, mitä olen itse luonut. Sillä kaikki jotka olen Qyamiaan luonut, ovat kuin omia lapsiani!

Cylna, Qyamian Salohaltioiden Sydänhaltia, onkin vahvasti suorittanut oman osuutensa tässä siedätyksessä. Hän on auttanut minua löytämään yleisestikin haltioita kohtaan sen saman myötätunnon ja armollisuuden, jota olen aina tuntenut örkkejä kohtaan. Väistämättä Qyamian Haltiat ovat kuitenkin syntyneet altavastaajien rooliin, Qyamian itsekeskeisiksi diivoiksi, joilta jumalat lopulta veivät kyvyn lisääntyä. Tätä edes minä en voi muuksi muuttaa – enkä tahtoisikaan. Haltiat on luotu elämään ahdingossa, joka ajaa heidät epätoivoisiin tekoihin ja tekee heistä ainutlaatuisen rodun.

Mistä tuli mukaan ns. sateenkaariteema?

Se ei ollut ennalta suunniteltua, se vain tuli. Tarinat syntyvät itsestään, ja minä pyrin kiltisti kirjoittamaan sen, mitä näen. Mutta en aina niin kiltisti… Itse asiassa yritin nimittäin välttää "omasta mielestäni ylimääräisten suhteiden syntymistä" sillä, että omapäisesti asetin rooleihin samaa sukupuolta olevia hahmoja… ja kuinkas sitten kävikään!? Eli mitä on tapahtuakseen, se tapahtuu – vaikka kuinka yrittäisin hämmentää soppaa kauhoineni ja lusikoineni.

Sittemmin olen antanut teeman jatkua Qyamian kirjojen kaikissa osissa, edes jossain määrin. Mutta sanomani tässä ei ole koskaan ollut millään tavoin sukupuoliin kohdistuva, vaan sanomani kohdistuu rotuun. Siihen, että kuuluitpa mihin kansaan tahansa, niin siitä huolimatta rakkaus menee lopulta kaiken yli. Sillä rakkaus on ainoa, joka viimeisenäänkin yhä merkitsee. Se on kaikkein suurinta ja se menee kaiken muun yli – aina! Niinpä rajojen täytyy antaa rikkoutua ihan kaikin puolin, jotta tarinan sisin voisi avautua lukijalle – jopa vihattujen Örkkien kautta.

Rajattomalla rakkaudella,