Kateus ja epävarmuus vs. ”myötäinnostus” ja itsetuntemus

Nyt tulee hieman vakavampaa pohdiskelua kirjallisuuskentällä ilmenevistä tunteista, joihin olen törmännyt – ja jotka ovat osin aiheuttaneet minussa hämmennystä.

Huomaan edustavani tunneskaalojenkin kohdalla jollain tavoin "vähemmistöä". Toisinaan päästelen suustani sammakoita, kun en suoraan osaa aavistaa, mitä reaktioita ne vastapuolessa ehkä herättävät – tai mitä hän kuvittelee minun ajavan sanomisellani takaa. Saatan selittää jotain juttua todella innoissani ymmärtämättä, että vastapuolesta se kuulostaa jonkin sortin yritykseltä leuhkia asialla. Olen varsin hanakka jakamaan omat iloni muiden kanssa, kuten myös pyrin osallistumaan muiden ilonhetkiin. Fiilistelen mahtipontisesti asiasta kuin asiasta, oli se sitten omani tai jonkun tuttavani. Ja tämähän juuri on osa sitä erityisherkkyyttä, josta bloggasin viime toukokuussa.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Otsikossa on mainittu ensimmäisenä kateus. Se tuntuu nousevan keskusteluissa esille tämän tästä. Pahimmillaan kateus saa ihmiset asettumaan toisiaan vastaan, väheksymään muita ja sitä kautta pönkittämään omaa itsetuntoaan. Olen huomannut, että myös kirjallisuuspuolella kateutta on harmittavan paljon liikkeellä.

Omista saavutuksistaan julkisesti iloitseminen ja niistä puhuminen ei ole leuhkimista tai ylimielisyyttä. Saavutuksistaan saa olla terveellä tavalla jopa ylpeä. Jokainen saavuttaa jotakin! Jokaisella on jotain, mistä olla ylpeä. Keskittyminen tulisikin suunnata siihen, mitä on saavuttanut – eikä siihen, mitä sellaista muut ovat saavuttaneet, mitä itsellä ei ole.
Miksi ihmiset kiusaavat itseään kateudella, kun voisivat iloita omista saavutuksistaan ja samalla myös toisten saavutuksista? Kukaan ei voi kuitenkaan saada kaikkea! Aina on jotain, mistä jää paitsi, mutta mihin joku toinen onnistuu ponnistelemaan.

Kadehtimisen sijaan olisi siis hyvä pystyä tuntemaan innostusta myös toisten puolesta. Ja vaikka kateutta tuntisikin, voi silti pystyä myös iloitsemaan. Uskon, että tietynlainen pieni kateus voi olla ihan tervettäkin ja jopa kannustavaa, eteenpäin potkivaa, mikäli se ei aiheuta itselle mielipahaa eikä ikäviä tuntemuksia kateuden kohdetta kohtaan. "Vau! Kunpa minäkin vielä saavuttaisin jotain noin hienoa." / "No voi perhana, miksi juuri hän enkä minä!" Näissä kahdessa ajattelumallissa on melkoinen ero, eikö vain?

Perhana!

Nuorena minulla oli idoleita, mutta ei enää. Näen ihmiset siinä suhteessa tasa-arvoisina. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Kunnioitan muita ihmisiä, mutten "ihaile" sillä tavoin, että nostaisin jonkun syystä tai toisesta muiden yläpuolelle. Näen ihmiset samalla viivalla, joten ehkä minun on siksi vaikeaa ymmärtää kateutta.
Kirjallisuuskentälläkin olemme lopulta vain ihmisiä, kaikki samanlaisia kuolevaisia, joten miksi pitäisi polvistua jonkun edessä tai pyrkiä saamaan muut polvistumaan itsensä edessä?
En koe olevani muita huonompi enkä parempi – pyrin vain olemaan niin hyvä kuin mitä pystyn olemaan, ja se riittää. Olen riittävän hyvä tähän hetkeen, ensi vuonna ehkä parempi kuin tänään, silti en ole tänäänkään huono, enkä ensi vuonna parempi kuin muut. Jokainen on hyvä jossain! Olemme hyviä eri asioissa, ja se tekee meistä tasa-arvoisia.

Itsetuntemus – edellinen oli osaksi juuri sitä. Itsetuntemusta kannattaa kehittää, jolloin omanarvontunto kehittyy oikeaan suuntaan. Ei vertaa itseään liika muihin, ei alenna eikä ylennä itseään, vaan arvioi itseään mahdollisimman rehellisesti sellaisena kuin on. Mitä tavoittelee, mihin kokee pystyvänsä, missä voi kehittyä… Eli vertaa itseään tavallaan itseensä eikä muihin. Kun omaa hyvän itsetuntemuksen, ei syytä kateuteen enää ole, ja myös liiallinen epävarmuus nujertuu, kun itseluottamus kehittyy oikeaan suuntaan.

Jos tavoittele kirjallisuuspalkintoja, on aina hyvä muistaa, että osallistujia on paljon ja yleensä vain yksi voittaa. Mikäli voitto ei osu omalle kohdalle, on tärkeää sisäistää, että on monia muitakin voiton ulkopuolelle jääneitä. Vaikka voitto kielii monesti henkilökohtaisesta onnistumisesta, voiton ulkopuolelle jääminen ei ole henkilökohtainen tappio. Kilpailuissa kirjoista ja teksteistä arvioidaan jotain tiettyjä seikkoja, jotka riippuvat pitkälti arvioitsijoiden omista mieltymyksistä tai seikoista, jotka ovat heille tärkeitä. Voittaja täyttää ne parhaiten, hän on hyvä juuri niissä. He, jotka eivät sillä kertaa voita, ovat kuitenkin hyviä jossain muussa.

Jokainen on oman elämänsä voittaja!

Kilpailujen kohdalla minua harmittaa vain ja ainoastaan yksi asia.
Se, että yleisesti omakustanteilla, joita itsekin julkaisen, on niin pienet marginaalit osallistua kilpailuihin. Omakustanteen kannessa on herkästi jo valmiiksi se punainen leima: ei finaaliin. Monen arvostelijan on varmasti vaikeaa tarttua omakustanteeseen sillä asenteella, että kirja voi lopulta olla jopa huolellisemmin tehty kuin täyskustanne. Uskallan väittää, että mikäli omakustanteella mielii pärjätä, niin sen todellakin tulee olla huolellisemmin tehty kuin täyskustanne. Silti siinäkään kyse ei ole mistään henkilökohtaisesta asiasta, vaan omakustanteita kohtaan vallitsevasta yleisestä käsityksestä, joka kaipaisi näkyvää muutosta.

Omakustanteille on järjestetty 1997 lähtien oma kilpailu, Möllärimestari. Se järjestettiin hyvin pitkään vuosittain, mutta vuoden 2016 jälkeen se on järjestetty vain kerran. Onkin todella harmillista, että syystä tai toisesta kyseinen kirjallisuuskilpailu on jäänyt viime vuosina monesti järjestämättä. Se olisi varmasti hyvä kannustin omakustantajille, sillä sitä kautta olisi mahdollista saada omille kirjoilleen hyvin tärkeää palautetta. Puolueeton palaute auttaa näkemään, missä on onnistunut ja mitä voisi vielä kehittää. Kilpailujen kautta voi myös saavuttaa kirjoilleen näkyvyyttä, jota jokainen tarvitsee löytääkseen tarinoilleen lukijoita.

Muistetaan tukea toisiamme ja iloita yhtä lailla omista kuin myös toistemme saavutuksista!

Syysterkuin,