Opaalitaivas

Meiltä vajaan kahden kilometrin päässä on aivan mahtava hiekkaranta. Sen omistaa Mikkelin kaupunki, mutta kaupunkiin sieltä on matkaa yli 50 kilometriä, eli ranta on todella syrjässä. Se on ollut vähän kuin minun oma rantani jo yli 20 vuotta. Sinne liittyy hyvin paljon muistoja.

Toissa kesänä editoin kyseisellä rannalla Falqure Kahlittua hyvin ahkerasti. Vietin syyskesästä melkein kaikki editointihetkeni rannalla, ja siitä tuli minulle vain entistäkin tärkeämpi paikka. Siellä kipuilin päästää irti Gregonista ja Oqyrista. Siellä myös unelmoin, että vielä joskus kirjoitan heistä novellin.

Falqure Kahlittu julkaistiin vajaa vuosi sitten lokakuussa. Novelli, josta unelmoin, julkaistiin nyt menneenä kesänä! Myös novellia editoin muutamaan kertaan rannalla, sillä halusin palata kotiin. Palata siihen samaan fiilikseen, joka minulla toissa kesänä oli – mutta sillä erolla, että nyt tarinasta oli kasvamassa viimein kokonainen.

Koko Lohikäärmesydämestäni kevätkesällä 2021 

Tällä hetkellä editoin Qyamian kirjojen kolmatta romaania, Valeqora Kuolematon. Sitä en ole työstänyt kertaakaan tuolla rannalla, sillä jollain tapaa se ei tuntuisi oikealta. Ranta kuuluu Gregonille ja Oqyrille, eikä heidän yhteinen tarinansa enää jatku Valeqora Kuolemattomassa. 

Silti käyn rannalla todella usein, lähes päivittäin. Siellä tuntuu hyvältä. Annan Sumpin (paras ystäväni 🐶) juoksennella hiekalla, ja kesällä Sumppi kävi paljon uimassa. Nyt syksyllä viskomme keppiä. Välillä vain istumme hiekalla ja katsomme järvelle… Parasta on, kun on aivan hiljaista ja tyyntä. Syksyn aikana tällaisia hetkiä on ollut paljon.

Loppukesästä on jäänyt mieleeni myös päiviä, kun rannalla oli paljon perhosia. Toiset niistä olivat todella arkoja, osa päästi lähelle – mutta yksi lensi suoraan luokseni ja asettui jalkani päälle. Perhoset saavat minut hymyilemään. Jos olet lukenut novellini, Koko Lohikäärmesydämestäni, niin tiedät miksi.

Minulle Qyamia on totta. Joten minut jo paremmin tuntevat ovat varmasti saaneet kuulla tästä ihan kyllästymiseen asti, mutta he todennäköisesti myös (edes jollain tasolla) ymmärtävät näitä aivoituksiani. Äkkiseltään kuulostan varmasti aivan tärähtäneeltä kaikkine Qyamia-juttuineni… Mutta, no niin, onko sillä väliä? Voin olla ihan just niin tärähtänyt kuin mitä muut ajattelevat minun olevan. Itselleni merkitsee vain se, että tiedän totuuden.

Ensimmäisen kerran näin opaalitaivaan 31.12.2019 Ylläksellä.

Uskon, että omaan jonkinlaisen yhteyden Qyamiaan. En tiedä, olenko elänyt siellä – mutta monesti koen, että olen. Toisinaan mietin, että jos pääsen kuolemani jälkeen Qyamiaan, niin sitten minun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Nyt syksyllä eräänä päivänä, kun jälleen kävelin rannalla ja ajattelin näitä "iloisia ajatuksia" kuolemanjälkeisestä elämästä, näin järven pinnassa aivan mielettömän upean heijastuksen.

Tuolloin oli alkuilta. Aurinko oli alkanut laskea, ja se teki järvenpinnasta kuin peilin. Taivas oli osin pilvinen, mutta laskeva aurinko oli pilvien alapuolella. Myös ylhäällä pilvipeite repeili ja paikoin näkyi kauniin sinistä taivasta.

Tuo kaikki heijastui järvenpintaan, jossa näkyi kuin toisen maailman taivas. Illuusio oli todella upea, koska hiekkarannalla vesi on hyvin matalaa, mutta silti heijastus näytti jatkuvan yhtä "syvälle" kuin mitä taivas oli ylläni korkea. Olin siis kahden taivaan välissä.

Vedestä heijastuvassa taivaassa värit olivat kuitenkin vääristyneet. Pilvet sinisine aukkoineen hehkuivat kauniissa opaalin sävyissä. Se oli täydellinen opaalitaivas! Kuin ikkuna toiseen maailmaan, Qyamiaan. Taivas, jonne tahdon lentää – sitten, kun minusta tulee perhonen.

Qyamiaa mietiskellen,